1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. unelmat

Vaatimattomuus kauhistuttaa

Pohjoisamerikkalaisen ystäväni mielestä ihmisen tulisi aina tähdätä huipulle. Pitäisikö amerikkalaisesta kunnianhimosta oppia jotakin? Ja onko menestyksen mitta pelkästään raha? Näitä kysymyksiä pohtii kolumnissaan toimittaja Katariina Luoma.

Kuva: Mari Vesanummi / Yle

Pohjoisamerikkalainen ystäväni hämmästelee usein suomalaisten ikätoveriensa vaatimattomuutta. Omista saavutuksista tai mielenkiintoisista harrastuksista kerrotaan vain kysyttäessä – jos silloinkaan.

Työhaastatteluun valmistaudutaan pohtimalla omia heikkouksia suhteessa muihin hakijoihin eikä sitä, miten itsevarma esiintyminen voi auttaa positiivisen ensivaikutelman luomisessa.

Jos aamulla sattuu läiskimään naamaansa miesten after shavea perusvoiteen sijaan, ja matkalla astuu vielä koiran paskaan, peli on menetetty. Meni haastattelu muuten miten hyvin tahansa, kukaan ei palkkaisi paskan ja myskin sekoitukselta haisevaa työntekijää.  

Meni haastattelu muuten miten hyvin tahansa, kukaan ei palkkaisi paskan ja myskin sekoitukselta haisevaa työntekijää.

Ja harvan itsevarmuus riittää kertomaan haastattelijalle, että kyseessä ei ole jokapäiväinen parfyymi.

Kaikkein eniten ystävääni kauhistuttaa suomalaisten unelmien vaatimattomuus. Meidän nuorten aikuisten haaveissa kun tuntuu siintävän lähinnä mielekäs työ, oma asunto tai perhe. Amerikkalaisesta näkökulmasta kannattaisi aina tähdätä huipulle. Olitpa sitten lääkäri, leipuri tai muusikko, tärkeintä on olla alansa paras, tai vähintäänkin parhaimmistoa.

Minusta moinen kunnianhimokuulosti kohtuuttomalta ja suorastaan naiivilta. Juuri tuollaisella turhanpäiväisellä unelmoinnilla luodaan elämäänsä pettyneitä haahuilijoita.

Ystäväni ei kuitenkaan antanut periksi. Hän muistutti, että lähes kaikkia suuria menestyjiä yhdistää jonkinasteinen suuruuden hulluus ja usko mahdottomaan. Jos et itse usko omiin mahdollisuuksiisi, miksi kukaan muukaan uskoisi? Ja toisaalta, miten voit menestyä, jos et edes uskalla tavoitella menestystä?

Haaveiden erot kilpistyivät kansainvälisen ryhmän työelämäkurssilla. Kurssilla olevien tuli määritellä unelmien työpaikan kriteerit. Suomalaisten papereissa ylimmäs kipusi työn mielekkyys ja yhteiskunnallinen merkitys. Pohjoisamerikkalaisten nuorten listassa korkeimpana komeili palkka ja joustavat työajat.

Kukapa ei tuntisi ihmistä, joka toivoo, että olisi joskus uskaltanut panostaa omiin haaveisiinsa.

**Olin hämmentynyt. **Onko menestyksen mitta pelkästään raha? Eikö menestyjä voi olla ihminen, joka nauttii työstään ja mieltää sen tärkeäksi? Ei, vastasi ystäväni. Ei meillä päin. Hän myönsi, että suomalaisessa yhteiskunnassa häntä viehätti maanläheisyys: Täällä ei tarvitse hävetä pienipalkkaista työtä tai kihlasormusta, johon ei ole amerikkalaiseen tapaan uponnut kolmen kuukauden palkka.

Ehkäpä mekin voisimme oppia jotakin amerikkalaisesta kunnianhimosta. Vaikka en suostu julistamaan tuleville jälkipolville, että tärkeintä on raha ja voittaminen, uskallusta unelmoida voisin tukea. Kukapa ei tuntisi ihmistä, joka toivoo, että olisi joskus uskaltanut panostaa omiin haaveisiinsa.

En kuitenkaan usko, että haaveet tarkoittavat jokaisen kohdalla alan huipulle pääsyä – eikä pidäkään. Mutta epävarmuutensa ei kannata antaa seistä unelmiensa tiellä.