Välittäminen unohtuu julkisilla paikoilla

Emme voi paeta auttamisvastuutamme muiden ihmisten taakse. Välittämisen ulkoistaminen tekee ihmisestä elämän vapaamatkustajan.

Näkökulmat
Alkoholisti nukkuu kassinsa vieressä jalkakäytävällä.
Martti Juntunen / YLE

Vieraskielinen mies hyppää ruuhkabussiin ja kysyy murtaen: Porvooseen? Kielitaidoton kuski toteaa suomeksi, että ei tällä bussilla. Elettäkään tekemättä hän lisää: Tuo viereisen laiturin bussi vissiin menee. Mies tuijottaa kuskia silmät ymmyrkäisinä ja toistaa: Porvooseen? Tilanne jatkuu kiusallisen pitkään. Yksikään täydessä bussissa olevista ei tarjoudu auttamaan.

Maanantai-iltapäivä Helsingissä. Nuorukainen nojaa lyhtypylvääseen ja kyyristelee kouristellen. Hänen suustaan valuu sylkeä ja hän kaatuilee lumihankeen yrittäessään epätoivoisesti pysyä pystyssä. Kiireiset ihmiset kävelevät ohi. Moni vilkaisee nuorukaista – pysähtymättä. Yksikään ei tarjoudu auttamaan.

Auto tienposkessa. Konepelti auki ja hätävalot päällä. Pakkasta 30 astetta. Auto toisensa jälkeen pyyhältää ohi. Kyllähän tänä päivänä kaikilla on kännykät.

Muiden ihmisten välipitämättömyydestä päätellään, ettei tilanne voi olla vakava.

Tapaukset ovat erilaisia, mutta niissä kaikissa on taustalla sama ilmiö. Julkisella paikalla ihmisen kynnys tarjota apua nousee, jos lähistöllä on runsaasti muitakin ihmisiä. Oletamme, että varmasti joku muu on jo tarjoutunut auttamaan.

Psykologiassa puhutaan myös ohikulkijavaikutuksesta. Muiden ihmisten välipitämättömyydestä päätellään, ettei tilanne voi olla vakava. Ei minunkaan tarvitse huolestua.

Turhan usein annamme nopeiden todennäköisyyspäätelmien häiritä auttamisalttiuttamme. Me suomalaiset helposti ylikorostamme ihmisen oikeutta omaan yksityisyyteen. Ajattelemme, että toisten asioihin ei pidä puuttua, etenkään jos he eivät sitä itse pyydä. Liian helposti unohdamme, miten vaikeaa avun pyytäminen voi olla ja miten kiitollisia olemme, jos joku sitä pyytämättä tarjoaa.

Ja mitä siitä, jos joku muukin on jo ehtinyt hätiin? Apua kaipaavaa se tuskin haittaa.

Viikko sitten lähdin linja-autolla maakuntamatkalle. Kyytiin nousi nainen, joka ilmoitti kärsivänsä sähköyliherkkyydestä. Hän kysyi kuskilta kovaäänisesti olisiko missään paikka, jonka lähellä ei olisi kannettava tai kännykkä käytössä.

Ilmapiiri muuttui käsin kosketeltavan kireäksi.

Muutama mutisi jotakin siitä, että työt on tehtävä. Kun minä vielä pohdin, minkälaisia oireita sähköyliherkkyys mahtaa aiheuttaa, keskipenkillä istuva matkustaja sulki kannettavansa ja kehotti naista istumaan viereensä. ”Hoidan työasiat myöhemmin”, hän totesi.

*Pieniä arjen hyviä tekoja *näkyy ympärillämme jatkuvasti. Kaikki eivät kulje apua tarvitsevan ohi, ja jotkut ohi kulkeneetkin pysähtyvät soittamaan apua. Erityisesti joulun aikaan monien mielet valtaa hyvä tahto. Hyvää tahtoa riittäisi varmasti myös vuoden muihin päiviin. Kunhan vain uskallamme uhmata todennäköisyyksiä ja välittää – tungettelevuudenkin uhalla.