"Kansallisteatterissa voi esittää ihan mitä vaan"

Maria-Liisa Nevalan muistelmateos puhuu rohkean taiteen puolesta.

kulttuuri
Maria-Liisa Nevala.
Maria-Liisa Nevala.Yle

Rohkeus on sana, joka toistuu Maria-Liisa Nevalan puheessa koko Yle Radio 1:n Kultakuumeen haastattelun ajan. Teatteri ja teatterinjohtaja tarvitsevat sitä - samoin kulttuuriministeri.

Rohkeus on myös yksi teema Nevalan elämäntarinassa, jonka hän on kirjannut muistelmateokseensa Mieleni talot: Hänen loikkansa kirjallisuudentutkijan uralta teatterinjohtajaksi oli uskalias. Samoin 18 vuotta kestänyt kausi ensimmäisenä naisena Suomen Kansallistaetterin johdossa.

- Monta kertaa kysyttiin, että voiko tätä esittää kansallisella päänäyttämöllä. Kyllä voi! Ihan mitä vaan voi esittää, jos se on harkittua, hyvin esitettyä ja antaa yleisölle älyllisen tai emotionaalisen elämyksen, Nevala sanoo.

Taiteellinen huippuyksikkö

Ennen kuin hänet valittiin Kansallisteatterin pääjohtajaksi vuonna 1992, Maria-Liisa Nevala teki pitkän uran kotimaisen kirjallisuuden tutkijana. Hänen ensimmäinen työpaikkansa oli kuitenkin Helsingin Kaupunginteatteri.

- Muistan, miten voimakkaasti ajattelin, että nyt olen sellaisessa paikassa, missä kirjoitettu sana muuttuu lihaksi, nyt jo eläkkeellä oleva Nevala muistelee.

Samanlaiset syyt saivat hänet vastaamaan kyllä Kansallisteatterin tarjoamaan johtajapestiin. Muistelmissaan Nevala kirjoittaa halunneensa tehdä Kansallisteatterista teatterin huippuyksikön. Se ei ollut vain sanahelinää.

- Minun ajatuksissani se tarkoitti taiteellisesti korkeatasoista teatteria. Sitä, että siellä kehitettäisiin suomalaista teatteritaidetta - ei vain näytelmäkirjallisuutta, vaan myös näyttelemisen taidetta. Jos ei Kansallisteatteri tee sitä, niin kuka sitten?, Nevala kysyy.

Vinkki kulttuuriministerille

Nevalan kaudella Kansallisteatteri korosti asemaansa kotimaisen nykydraaman ja uskaliaiden esitysten tilaajana. Aids, insesti ja seksuaalinen hyväksikäyttö ovat vain yhdenlaisia esimerkkejä monista vaikeista kysymyksiä, joita teatterin näyttämöillä käsiteltiin.

- Välillä tapahtui törmäyksiä, kun yleisö ei ollut valmis ottamaan vastaan jotakin. 1990-luvun puolivälissä esitettiin pienellä näyttämöllä Unettomuus-niminen näytelmä, jossa kerrottiin rasismista ja skinheadeista. Siinä oli vähän vanhemman henkilön ja melkein lapsen intiimi, vaikka ei seksuaalinen, suhde, joka sai ensi-iltayleisön pöyristymään. Kolmasosa yleisöstä lähti pois, koska heidän mielestään se oli kamalaa.

Silti julkisin varoin tuetun teatterin täytyy Nevalan mukaan uskaltaa erottautua viihdeteollisuudesta.

- Monissa muissa maissa kaupallinen, viihteellinen teatteri ei saa tukia. Sen täytyy tulla toimeen omillaan. Jos olisin kulttuuriministeri, niin katsoisin vähän, minne rahat jaetaan. Menevätkö ne varakkaille angloamerikkalaisille tekijöille vai pysyvätkö täällä kotimaassa, Nevala huomauttaa.

Smedsin ja Turkan tukena

Toisinaan esitykset herättivät kovaa keskustelua jo ennen ensi-iltaansa. Sellaisia tapauksia olivat esimerkiksi Jouko Turkan _Presidentin dementia _vuonna 1994 ja Kristian Smedsin ohjaama _Tuntematon sotilas _vuonna 2007.

Hänen mukaansa tutkijan työkokemus auttoi ehkä ymmärtämään paremmin julkista ylireagointia.

- Sen avulla ymmärsi sen, että uutta synnyttävät teokset ovat aina herättäneet aikamoista kohua. Saattoi ajatella, että tämä on ohimenevää ja tästä syntyy varmaan jotain hyvää. Tällaisissakin tilanteissa pitää osata teatteriaan puolustaa.