Anna Perho: Nillitysyhteiskunta

Suomalaisia turisteja kuljettanut lentokone joutui edellisviikonloppuna tekemään pakkolaskun Venäjän Samaraan, kun laskeutuneen koneen moottori oli rikkoutunut. En tiedä miten vaarallisesta tilanteesta oikeasti oli kysymys, mutta jos itse istuisin koneessa joka valmistautuu pakkolaskuun, itku ja katumus vähäisten kirkossakäyntien suhteen nousisivat voimakkaasti pintaan.

Anna Perho Kuva: Ville Juurikkala

Koneen pakkolasku onnistui. Sen matkustajat siis selvisivät akuutista hengenvaarasta.

Mutta mitä kertoi tapauksen uutisointi? Samarasta kotiin lentäneet matkustajat olivat raivona, koska he olivat saaneet Samarassa vain kala-annoksen, mehua ja keksejä.

Siis enemmän ravintoa kuin suuri osa maapallon asukkaista saa kuukaudessa.

Joku matkustaja oli hermostunut siitä, että lentokentän valot olivat päällä, vaikka hän yritti nukkua.

Hyvinvointiyhteiskunnan romahtamisesta puhutaan paljon. Olen itsekin samaa mieltä aina kun lähimarkettini tarjoaa vain nuupahtanutta korianteria.

Ja jonkun mielestä oli väärin, että koneen henkilökunta meni omiin tiloihinsa nukkumaan jaksaakseen myöhemmin viedä matkustajat turvallisesti kotimaahan.

”Meiltä meni vapaapäivä”, uhosi kaunaisten matkustajien äänitorvi Ilta-Sanomissa.

Meni vapaapäivä? Säilyit hengissä, mutta menetit vapaapäivän? Kamalaa.

Hyvinvointiyhteiskunnan romahtamisesta puhutaan paljon. Olen itsekin samaa mieltä aina kun lähimarkettini tarjoaa vain nuupahtanutta korianteria. Koita siinä sitten tehdä täydellistä Jamien 30 minuutin ateriaa.

Toki on asioita, jotka voisivat olla paremminkin, mutta mitä enemmän teen havaintoja näistä vähemmän laupiaista samaralaisista, sitä vakuuttuneemmaksi tulen yhdestä asiasta: Suomi ei ole hyvinvointiyhteiskunta, koska me haluamme olla nillitysyhteiskunta. 

Jos jokin paikka maailmassa on mahdollisimman syrjässä pakolaisvirtojen reitiltä, niin se on kyllä juurikin Levin Iso Karhu -latu.

Jostain syystä meille on tärkeää helliä asennetta, jonka mukaan Suomessa juuri mikään ei ole kovin hyvin. Paitsi tietysti silloin, kun maatamme kritisoi joku muu kuin kantasuomalainen. Silloin me kyllä huudamme yhtenä kuorona, että Suomi on lottovoitto, saatana!

Törmäsin jouluna Lapissa hätkähdyttävään kirjoitukseen. En ihmetellyt niinkään tekstin typerää sisältöä – ”neekeri on paholainen” – vaan sen sijoittelua: teksti oli piirretty suksisauvalla hiihtoladun varteen, keskelle Suomen prameimman hiihtokeskuksen valaistua latua.

Jos jokin paikka maailmassa on mahdollisimman syrjässä pakolaisvirtojen reitiltä, niin se on kyllä juurikin Levin Iso Karhu-latu. 

Mutta silti jonkun mökin saunassa hikoili tuona iltana suomalainen, joka ei pysty hiihtämään edes pikkuruista lenkkiä ilman pakottavaa tarvetta ilmaista kauhuaan lumivalkoiseen hankeen.

Käyttäydymme kuin palatsissa kasvaneet lapsiruhtinaat, jotka saavat itkuraivarin heti jos maailma ei suostu olemaan täsmälleen sellainen kuin itse haluaisimme.

Millaista katkeruutta hän hautoo löylyn hiipuessa ja hiihdon raukeuden levitessä raajoihin? Mitä hän tarkkaan ottaen pelkää menettävänsä?

Ja jos ihminen ei edes ymmärrä millaisen rikkauden päällä hän istuu, miten häneltä voisi ottaa mitään pois?

Johtamisen professori Saku Mantere mainitsi hiljattain Suomen Kuvalehden haastattelussa kuinka julkisessa keskustelussa on ”valtavan negatiivinen sävy keskellä kaikkea yltäkylläisyyttä.”

En voisi olla enempää samaa mieltä (ja sen kunniaksi aionkin säilyttää kirjoituksessani vahvan negatiivisen sävyn).

Meiltä tuntuu täysin hävinneen ymmärrys sen suhteen, millaisessa silmittömässä yltäkylläisyydessa elämme suhteessa maailman enemmistöön.

Käyttäydymme kuin palatsissa kasvaneet lapsiruhtinaat, jotka saavat itkuraivarin heti jos maailma ei suostu olemaan täsmälleen sellainen kuin itse haluaisimme.

Missä vaiheessa unohdimme, että se juuri on maailman perusluonne? 

Anna Perho
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kolumnisti, joka on työskennellyt tv-tuottajana, radiojuontajana ja käsikirjoittajana