yle.fi-etusivu

Kerran hevostyttö, aina hevostyttö

Moni tyttölapsi kapuaa satulaan, kunnes nuoruus saa hevoset unohtumaan. Aikuisena kaiho karvaturpien pariin on mahdoton ja se helpottaa vain yhdellä tavalla: palaamalla ratsaille.

Näkökulmat
Hevonen
YLE / Antti Eintola

Varasin viime viikolla ratsastustunnin. Edellisestä kerrasta oli yli kymmenen vuotta. Jännitti. Vatsanpohjassa tuntui siltä kuin siellä tömistäisi lauma laukkaavia hevosia.

Hevosharrastus oli osa lapsuuttanija nuoruuttani. Talleilla käytiin pari kertaa viikossa. Ensin ratsastustunneille kuljetti äiti, sitten skootteri. Kun teini-ikä tuli, hevostelu jäi.

Nuoruusvuosien ratsastuskaveri kertoi palanneensa satulaan. Lupasin lähteä mukaan.

Kymmenessä vuodessa opiskelin ammatin, löysin miehen, oman asunnon ja työpaikan. Ratsastamiseen ei ollut aikaa tai rahaa. Tai en vain saanut aikaiseksi. Kaviojalat tulivat uniinkin. Vuosikymmenen olen unissani laukannut, liitänyt oksereiden ja trippeleihin yli lapsuuteni ratsastuskentillä.

Ikävöinnistä ja haaveilusta oli aika siirtyä tekoihin, kun nuoruusvuosien ratsastuskaveri kertoi palanneensa satulaan. Lupasin lähteä mukaan.

Sitten iski paniikki. Osaanko enää mitään? Miten tehtiin sulkutaivutukset ja miten se vastalaukka menikään? Millä harjoilla hevonen piti sukia puhtaaksi ennen satulointia? Miten päin suojat laitetaan?

Iltaisin istuin kotisohvallatablettitietokone sylissä ja kertasin ratsastusteitä sekä -käsitteitä. Varusteet piti päivittää ajan tasalle: ratsastuskengät, -housut, -hanskat. Vanha kypärä sentään mahtui. Tyyris hevosharrastus on edelleen.

Enemmän kuin pikkutyttöjä, karsinoiden edustalla parveili meitä aikuisratsastajia, useimmat nuoruutensa talleilla viettäneitä ja myöhemmin sinne palanneita.

Tallilla pikkutytöt pörräsivät käytävillä asiantuntevina ja opastivat tallin tavoille. Mutta enemmän kuin pikkutyttöjä, karsinoiden edustalla parveili meitä aikuisratsastajia, useimmat nuoruutensa talleilla viettäneitä ja myöhemmin sinne palanneita.

Hevosen selässä ensimmäiset**kymmenen minuuttia** tärisytti jännityksestä, mutta lopputunnin hymyilin kuin Hangon keksi. Kun 60 minuuttia oli kulunut, en olisi halunnut laskeutua satulasta lainkaan. Jälkeenpäin muisti myös olleensa hevosen selässä, lihaksia kolotti monta päivää.

Muille entisille hevostytöille sanon, että tallille kannattaa palata. Minkä mieli unohtaa, sen kroppa muistaa. Kun itsensä saa kammettua pitkän tauon jälkeen satulaan, tunne on hieno.

Satulan narahtelu, hevosen liikkeet, yhteistyö viisisataakiloisen eläimen kanssa. Jokainen sen kokenut tietää, miten mahtavalta se tuntuu.