Kolumni: Beatlesia tarjolla - saako olla aitoa vai kopiota?

Klassikko tai ei - rokissa ainutlaatuisuuden tunne rulettaa. Uusi tulkinta näyttää mitä mahdollisuuksia klassikko sisältää ja palauttaa sille sen voiman.

The Beatles vuonna 1964. Kuva: Parlophone Records

Olin taannoin Tampere-talossa ihmettelemässä, mitä beatlesmusiikille keksitään vielä nykyään tehdä. En ole koskaan ollut fani. Beatlelaulut ovat huikean hienoja, mutta jotekin ne ovat minua edeltävän ajan musiikkia. Vaikkapa The Who:n saman aikakauden soitanta on osunut paljon tarkemmin omien hermojeni väliin.

Tästä syystä tulin tapahtumasta vähän hämmentyneenä. Alkuperäiselle esitystavalle uskollinen nailonpaitabändi ei juuri sykähdyttänyt, ei mikään ihme. Mutta kolme keskenään hyvin erilaista beatlestulkintaa ottivat täysin valtaansa. Beatles oli huikea mimmibändi britanniasta, se oli jazzia italialaisittain ja kummallista funkia brasiliasta. Kaikki olivat aivan erilaisia - ja täysin vastaansanomattomia.

Tietystihän kaikki olivat valtavan taitavia. Mutta yksi asia jäi vaivaamaan. Miksi alkuperäistä kopioiva Revolver on minusta esikuvaansa huonompi ja täysin omiaan panevat bändit jopa parempia?

Ei kai tähän mitään yhtä selitystä ole, tekisi mieli sanoa. Erilaiset asiat vain innostavat erilaisia ihmisiä. Tunteen tasolla vastaus on kuitenkin ihan selvä. Se on ainutlaatuisuuden tunne. Tunne siitä, että tämä tehdään juuri tässä ja juuri nyt, jollain tavalla ensimmäistä kertaa. Vaikka esitys olisi beatlesmusiikkia, se ei tunteen tasolla pelkästään vie jonnekin, joka joskus oli, vaan vaikuttaa itsessään. Tulee tunne ainutlaatuisesta hetkestä. Tällaisia hetkiä minulla oli Penny Ladiesin, Gleison Tulion ja Keilla Jovin sekä etenkin The Beatellesin edessä hihkuessani.

Alkuperäinen Beatles kuulostaa minusta usein jotenkin kopiolta. Suosituimmat kappaleet on kuullut niin monta kertaa erilaisissa tilanteissa, etteivät ne herätä paljoa tunteita. Ne alkavat tuntua itsensä kopioilta, mitä ne tietysti teknisesti ovatkin. Tuore esitys, niinkuin nyt Tampere-talossa, tekee niistä taas ainutlaatuisia. Muistuttamalla siitä mitä mahdollisuuksia klassikot sisältävät, hieno esitys palauttaa alkuperaisyyden myös niille.

Innostuin kotona katselemaan ohjelmaa Beatlesin ensimmäisistä studiosessioista. Katkelmista syntyy käsitys kiihkeistä kavereista, jotka tekivät jatkuvasti uutta ja kyllästyivät nopeasti. Ei kai porukka seitsemän vuoden aikana olisi muuten saanut aikaan 13 albumia. Meille vihkiytymättömille Beatles edustaa helposti tuttua ja samana pysyvää. Tämä väärä mielikuva syntyy siitä, kun samoja kappaleita soitetaan vuosikymmenestä toiseen samalla tavalla.

Onneksi on uudistavia tekijöitä. Onneksi on niitä, jotka eivät kunnioita klassikkoja sellaisinaan, vaan käyttävät niitä materiaalina. Ja onneksi alkuperäisyyden ja ainutlaatuisuuden kokemukset eivät tunnu iän myötä vähenevän. Niitä jotenkin oppii ottamaan vastaan.