1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Näkökulmat

Sananen – Älä reagoi tähän

Journalismista on tullut ihmistä kuormittava elementti. Se on kuin harkko, joka painaa rintaa. Kyse on reaktiojournalismista.

Näkökulmat
Mikko Maasola mikrofoni kädessään.
YLE Keski-Suomi

Lukaisin tuossa monipuolisen aamiaisen jälkeen kolmisenkymmentä kolumnia ja blogitekstiä. Ihan vaan uusimmat. Kyllä meillä kaikilla on tavattoman paljon sanottavaa. Väkeviä mielipiteitä, viiltävää analyysiä. Paljon viljellään huumoria. En suoraan sanoen olisi arvannut miten hauskoja ihmisiä Suomi on pullollaan. Kun kadulla vastaantulijat näyttävät siltä kuin kolmen kilon musta savi olisi housussa. Irvistävät tuskasta. Tässä yltäkylläisessä maassa, jossa mielipiteetkin on kerrottu meille hyvin perusteltuina valmiiksi.

Mediassa on sotatila. Sota on poikkeustila, joka saa ääri-ilmiöitä aikaan. Meitä pommitetaan joka puolelta sanoilla. Joskus niitä sarjatulella ropisevia kutsutaan uutisiksi, joskus mielipiteiksi. Viihdeohjelmatkin ovat uutisia. Jos tissi vilahtaa, sitä analysoidaan asiantuntijoiden kanssa eri näkökulmista.

Ennen oltiin ulkona. Kaikkialla ja kaikesta. Nyt olemme sisällä. Vankina tiheään kudotussa verkkosukassa, jossa uutiset tulevat vastaan jokaisesta katseensuunnasta ja kun huokaisemme, saamme eteemme blogin joka lyö löylyä jatkuvalämmitteiseen uutiskiukaaseen.

Ennen meitä huimasi turvallisesti keinutuolissa.

Ennen meitä huimasi turvallisesti keinutuolissa. Luimme romaanin ja totesimme: jaaha. Sen jälkeen oltiin pari päivää ihan hiljaa. Lihasoppaa syödessä kuului vieno ryystäminen. Sitten kolmantena päivänä posken uurteistoon saattoi ilmestyä valossa havaittava hymynkare. On se Huovinen melekone… Joku keräsi jo voimia tarttuakseen lähiaikoina Veijo Mereen.

Lauantaitanssit loi yhtenäiskulttuuria. Virenin kaatuminen katsottiin livenä kerran ja uusintana unissa toistakymmentä kertaa. Uutisista haluttiin muistaa Arvin Lindin silmälasit. Se riitti. Maailma oli raiteillaan, tuntui kuin sisällä ei olisi kuohunut, eikä tuvan ulkona.

Maailma rakentui joskus niin, että ei kerta kaikkiaan jaksanut olla koko ajan närkästynyt jostakin. Varsinkaan outojen ihmisten asioista. Uutisia olivat ne, tuliko talkooporukkaa riittävästi ja minkä verran oli pottuja vielä nostamatta liiterin takana. Säätäkään ei katsottu mediasta vaan taivaan näytöltä.

Nyt närkästymme kilpaa.

Nyt närkästymme kilpaa. Kolumnistit ja blogistit provosoivat meitä esittämällä närkästyneempää ja viisaampaa kuin oikeasti ovat. Siitä närkästyy moni. Kaikki kertovat kommenttilauseella lopullisen totuuden. Se alkaa närkästyttämään. Kun on monta tuntia närkästynyt, se alkaa närästää.

Jos minä saisin järjestää journalismiseminaarin, niin siellä oltaisiin hiljaa. Kaikki saisivat laittaa niin monta kylttiä rintaansa kuin haluavat, mutta kun pyytäisin ”asiantuntijoita” pohtimaan miksi paini pudotetaan pois olympialaisista, niin kaikkien pitäisi ottaa toisiaan kädestä, ja pohtia. Ääneen ei saisi sanoa mitään. Maailmassa on jo liikaa väkivaltaista puhetta.

Journalismi muuttuu. Niin salakavalasti, että ei tajua heppiä huutaa. Nykyään journalismi on reaktiojournalismia. Se on oma termini ja punastellen sen kuiskaan, koska en ole tehnyt väitöskirjaani.

Sarasvuolla oli huomiotalous. Sen mukaan, se jolla on huomio, sillä on mahdollisuus saada valtaa. Nykyisin medioiden kakofoniakilpailun näyttäisi voittavan se, joka onnistuu parhaiten reaktiojournalismissa. Se, joka saa klikkauksia, katsojalukuja, peukutuksia, jakoja, paljon tunteella ladattuja kommentteja. Silloin ollaan onnistuttu, mutta missä?

Reaktiojournalismin tarkoitus on saada nopea reaktio aikaan.

Reaktiojournalismin tarkoitus on saada nopea reaktio aikaan. Mielellään puistatus ja hätkähtäminen, kuin ymmärrys. Jos kaikki olisi mennyt toiseen suuntaan, media olisi pienempi mörkö. Uutisia vähemmän. Media voisi tuoda jopa lohtua. Jakaa kauneutta. Ihmiset kyllä ymmärtävät. He ymmärtävät kaikki asiat paremmin ilman uutisiakin.

Ihmisestä yritetään tehdä sähköjänis. Vaikka ihminen ei ole jänis ensinkään.

Ihan kohta tulee normaalikäytännöksi viettää mediapaastoa. Siitä keskustellaan kauppahallissa; ai siekin vietät paastoa. Koululaiset kasvatetaan siihen, ihan jo mielenterveyssyidenkin takia.

Suurinta luksusta on kuolla terveenä. Mutta toiseksi suurinta on, kun mediat ovat hiljaa, kuin muistoa kunnioittaen vaiti. Silloin kuulemme taas sydämemme äänen. Peippo kertoo päivän pääaiheet.

Maallikkosaarnaaja Maasola

Lue seuraavaksi