Taiteella sivistetty kansa nosti Suomen sodista?

Julkisella taiteella haluttiin kasvattaa sotien jälkeen kansalaisia, joiden sivistyksestä hyötyisi koko yhteiskunta. Maalauksissa jälleenrakentavan, kaupungistuvan suomalaisen juuret olivat syvällä maaseudun mullassa.

kulttuuri
Tauno Hämeranta: Lapin elinkeinoelämää (1950) / Rovaniemen PYP - poistettu Nordean taidekokoelmista.
Tauno Hämeranta: Lapin elinkeinoelämää (1950) / Rovaniemen PYP - poistettu Nordean taidekokoelmista.Johanna Ruohonen
Onni Oja: Tervetuloa (1958) / Lohjan Säästöpankki.
Tauno Hämeranta: Lapin elinkeinoelämää (1950) / Rovaniemen PYP - poistettu Nordean taidekokoelmista.
Tauno Hämeranta: Lapin elinkeinoelämää (1950) / Rovaniemen PYP - poistettu Nordean taidekokoelmista.Johanna Ruohonen

Sodista toipuvan kansakunnan tulevaisuudenuskoa pönkitettiin julkisilla taidemaalauksilla, jotka loivat kuvaa kovalla työllä syntyvästä uudesta yhteiskunnasta.

Kunnat, valtio ja yritykset teettivät taidekasvatuksellisten aatteiden ohjaamina sotienjälkeisillä vuosikymmenillä satoja monumentaalimaalauksia.

Aikakauden taidepolitiikkaan väitöstutkimuksessaan perehtynyt Johanna Ruohonen toteaa, että usko taiteen hyödylliseen oli vakaa.

– Hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen yhteydessä, jälleenrakentamisen kaudella, kehitettiin myös kunnallista taidepolitiikkaa, ja julkisella taiteella oli siinä keskeinen rooli. Taiteella nähtiin olevan hyvin korkeita tehtäviä; sen ajateltiin sivistävän kansaa ja luovan viihtyisämpiä ympäristöjä. Julkisia maalauksia teetettiin erityisesti kouluihin, sairaaloihin, vanhainkoteihin, lastenkoteihin, kunnantaloihin… Tällaisissa ympäristöissä ajateltiin ”korkean taiteen” tulevan ihmisten luo ja parantavan näiden tavallisten ihmisten elämänlaatua. Eli taide ei ole ainoastaan ylempien luokkien etuoikeus, vaan se kuuluu kaikelle kansalle.

FM Johanna Ruohonen.
FM Johanna Ruohonen.Sami Tammi / Yle

Tosin kansalle ei kuulunut se, millaista taidetta julkisilla varoilla yhteisiin tiloihin synnytettiin.

– Kansa ei tietenkään päässyt osallistumaan taiteen tuottamiseen! Siten se syntyi kyllä ylhäältä alaspäin, eli kunnalliset elimet ja muut taiteen tilaajat määrittelivät, mitä kansa haluaa tai kansa tarvitsee. Poliitikot ottivat usein ns. kansan miehen roolin, ja kertoivat, että ”tällainen taide on ymmärrettävää kansalle ja tällainen taas ei”. Teosten yleisöltä, tai heiltä, jotka tulivat elämään näiden teosten kanssa, ei kysytty, mitä he olisivat halunneet, hymähtää Ruohonen.

Nurkkapatriotismia parhaimmillaan

Ajan taideteoksista on nostettu esiin modernismin voittokulkua tukevia teoksia. Julkiset taideteokset kiistatta eivät kuulu siihen joukkoon!

Johanna Ruohonen

Paikallisuus oli aikakauden julkisen taiteen keskeisiä elementtejä, niin aiheissa kuin tekijöissäkin.

Teokset tilattiin usein kilpailuilla, joihin vain paikalliset taiteilijat saivat osallistua.

Tilauksia pidettiin siten merkittävänä alueellisena työllistäjänä, sillä valtakunnallisissa kilpailuissa helsinkiläistaiteilijat tuppasivat tyhjentämään palkintopöydät.

– Esimerkiksi Turun kaupungin järjestämät kilpailut olivat avoimia ainoastaan turkulaisille taiteilijoille. Myös omiin toimitiloihinsa maalauksia teettäneet yritykset halusivat samoilla keinoilla ”tukea paikallista nurkkapatriotismia”, kuten eräs pankinjohtaja lehtihaastattelussa lausui!

Tutkiessaan aihetta Johanna Ruohonen yllättyi siitä, kuinka julkinen taide ilmiönä kattoi hyvin tehokkaasti koko maan.

Tauno Hämeranta: Lapin elinkeinoelämää (1950) / Rovaniemen PYP - poistettu Nordean taidekokoelmista.
Tauno Hämeranta: Lapin elinkeinoelämää (1950) / Rovaniemen PYP - poistettu Nordean taidekokoelmista.Johanna Ruohonen

– Erityisen mielenkiintoinen on taidehistoriassa muuten hyvin vähälle huomiolle jäänyt Lappi. Esimerkiksi Rovaniemen jälleenrakentamisessa julkista taidetta teetettiin aivan varhaisista vuosista alkaen, ensimmäisiin kohteisiin jo vuonna 1947.

Paikallisia erikoisuuksia teoksista ei kuitenkaan juuri löydy; julkinen taide näyttää julkiselta taiteelta maankolkasta riippumatta.

– Suurissa kaupungeissa tietysti oli vireää taide-elämää ja erityyppisiä taiteilijoita, pienemmissä paikoissa vain yksi tai korkeintaan muutamia, jotka näitä teoksia tuottivat. Sisällöllisesti, aiheiden puolesta teokset näyttäytyivät yllättävänkin samanlaisina eri puolilla maata, eli julkista taidetta hallitsivat vahvat muotokonventiot, joita noudatettiin eri puolilla maata.

Jähmeää työtä suomalaisessa luonnossa

Luonteenomaista julkisille maalauksille on, paitsi suuri koko, myös kuvan etualalle pysähtyneisiin asentoihin jähmettyneet monumentaaliset ihmishahmot. Teoksiin vangittiin yleensä ihmisiä työssä, viljankorjuussa tai metsätöissä.

Johanna Ruohosen mukaan ihmishahmojen taustalta on turha hakea realistisia maisemia tai perspektiiviä, ne tyyliteltiin monumentaalisuuden vaatimusten mukaan.

Historiallisia aiheita ei tulevaisuuteen katsovasta julkisesta taiteesta juuri löydy, mutta ilmaisusta aistii helposti heijastumia sotia edeltävien aikojen kansallisromantiikasta.

– Perinne nousee vahvasti 1900-luvun alkupuolelta näihin sodanjälkeisiin teoksiin, nimenomaan tapa kuvata suomalaisuutta. Aivan keskeinen piirre on suomalainen luonto, jota on 1800-luvulta asti käytetty kansallistunteen rakentamiseksi taiteessa.

Maalta olet sinä tullut

Sotienjälkeinen aika oli myös Suomen voimakkaan kaupungistumisen aikaa. Julkista taidetta tehtiin runsaasti kaupunkilaisille, mutta vähemmän kaupungeista.

Unto Pusa: Kaupunki nousee (1954) / Taidesäätiö Merita.
Unto Pusa: Kaupunki nousee (1954) / Taidesäätiö Merita.Johanna Ruohonen

– Mielenkiintoista on, että maalauksia teetettiin eniten suurissa kaupungeissa, ja usein haluttiin kuitenkin teettää maaseutuidylliä kuvaavaa taidetta. Eli perinteinen maaseutuyhteiskunta näyttäytyi ”kansan hengellisenä alkukotina”, kaupunki saattaa olla mukana pienenä viitteenä. Turussa yleensä tuomiokirkolla, Turun linnalla tai sataman nostokurjilla markkeerattiin, että nyt ollaan Turussa. Mutta henkilöhahmot kuvataan useimmiten kuitenkin maaseutuympäristössä.

Kaikki julkinen taide ei kuitenkaan ole ummikollekin hetkessä aukeavaa kansantaidetta.

– Myös abstrakteja maalauksia teetettiin runsain määrin, joskin pääasiassa vasta 1960-luvun puolella. 50-lukua on jälkikäteen pidetty abstraktin tai modernin taiteen läpimurtokautena Suomessa, mutta sen sopivuudesta julkiseksi taiteeksi käytiin hyvin vahvoja kiistoja tuolloin. Poliitikot ja muut taidemaailman ulkopuoliset tahot usein argumentoivat, että kansa ei tällaista ymmärrä eikä se kansaa sivistä. Mielipideilmasto kuitenkin muuttui hiljalleen, ja abstraktion uutuusarvokin karisi, pohtii Johanna Ruohonen.

Sam Vanni: Contrapunctus (1960) / Helsingin taidemuseo.
Sam Vanni: Contrapunctus (1960) / Helsingin taidemuseo.Johanna Ruohonen

Abstraktien maalausten tietä julkisille seinille tasoitti vapaamuotoisemman informalismin yleistyminen 60-luvun alkupuolella, eli teoksista oli löydettävissä yhteys luontoon, ja sitä kautta suomalaisuuteen.

Suorastaan tutun turvallista siitä tuli 70-luvun lähestyessä, kun ihmeteltävää riitti pop-taiteessa ja muissa radikaalimmissa virtauksissa.

Kieroon katsottu taiteenlaji

Julkisia taidemaalauksia teetettiin ympäri Suomen useita satoja muutaman vuosikymmenen aikana. Taidehistoriankirjoituksessa ne kuitenkin on sivuutettu lähes täydellisesti näihin päiviin asti.

– Täytyy päätyä siihen johtotulokseen, että koska teokset sijaitsevat perinteisten taideympäristöjen ulkopuolella ja koska ne ovat tilattua taidetta, niin ne ovat tietyllä tavalla modernistisen ”taidetta taiteen vuoksi” -ihanteen vastaisia. Siten taidehistorioitsijat ovat pitäneet niitä tylsinä, vanhanaikaisina tai liian konventionaalisina. Määritelmien mukaan modernismi saapui Suomeen sotien jälkeen, ja ajan taideteoksista on nostettu esiin sen voittokulkua tukevia teoksia. Julkiset taideteokset kiistatta eivät kuulu siihen joukkoon!

Johanna Ruohonen muistuttaa, että taidehistorioitsijoiden nenänvartta pitkin katsoman julkisen taiteen tarkoitusperät poikkesivat alun alkaenkin nk. vapaasta taiteesta. On vain vaikea arvioida, onnistuttiinko tavoitteissa sivistää ja kasvattaa kansalaisia, joiden elämänlaatua julkinen taide parantaisi, ja jotka olisivat suuremmaksi hyödyksi uudelle yhteiskunnalle.

– Kirjallisista lähteistä olen voinut tutkia vain sitä, mitä näillä teoksilla haluttiin saada aikaan, mutta ne eivät pysty vastaamaan siihen, sivistyikö kansa. Sitä täytyy arvioida kansamme sivistyksen tilasta tällä hetkellä!