Siivetön kaupunki on autio

Siivekkäät ystävämme jakavat ihmiset selkeästi kahteen leiriin - niistä joko pitää tai sitten ei. Päivi Solja tunnustaa kolumnissaan rakastavansa lintuja.

linnut
Hömötiainen puun oksalla.
Yle

Linnut ovat seuranneet minua lapsuudesta saakka. Sain kymmenvuotiaana kiikarit ja ensimmäisen lintukirjani ja suunnistin niiden kanssa saman tien lähiömetsään. Muutama viikko meni kirjaa selatessa ja lauluja kuunnellessa - alussa kaikki piipittävät, taivaalla liitävät, oksien seassa piilottelevat ja linnunpöntöllä pyrähtävät otukset näyttivät ja kuulostivat pelkältä sekamelskalta.

Vähitellen lajien tunnistamiskyky kasvoi, ja erilaisista linnuista alkoi tulla tuttuja. Lintukirjan sivuille alkoi ilmestyä rasteja aina, kun uusi laji oli varmasti tunnistettu - ja nimenomaan nähty, lauluhavainnot merkittiin pelkällä l-kirjaimella.

Rastikokoelma kasvoi muutaman vuoden ajan;keväisin rakensin pönttöjä, kesäisin kiertelin metsissä ja talvisin täytin lintulautaa. Sitten elämä vei uusiin tuuliin ja uusiin kaupunkeihin, ja linnut jäivät pitkäksi aikaa - kunnes keski-ikä alkoi lähestyä. Ja kas: linnut palasivat!

Tänä päivänä näen ja kuulen lintuja jo työmatkallani kaikkialla.

Tänä päivänä näen ja kuulen lintuja jo työmatkallani kaikkialla: kerrostalon pihapuussa piipittävät tiaiset, sillankaiteella nuokkuvat uneliaat pulut ja Ratinan suvannossa kelluvat töyhtötukkaiset isokoskelot. Sorin aukion reunoilla kirskuttelevat varpuset, ja hämärän tullen Tampereen keskustan yllä leijailevat tuhannet naukuvat naakat. Pyynikillä korva erottaa lenkkipolkujen metsiköistä kymmeniä eri lauluja, joita tervehtii ilolla kuin vanhoja ystäviä.

Ihmisen ja linnun yhteiselo ei ole kaupungissa aina ruusuista. Lokit kirkuvat yökaudet kattojen päällä ja sieppaavat röyhkeästi ruokia käsistä ja pöydiltä, pulut sotkevat ulosteillaan patsaat ja rakennukset... Siivekkäät tuntuvat monesta kaupunkilaisesta pelkältä maanvaivalta, jota ilman elämä olisi paljon helpompaa.

En itse osaisi kuvitella linnutonta kaupunkia - enkä ylipäätään maailmaa, jossa ei kuulisi mustarastaan keväistä huilua illansuussa tai kuikan haikeaa huutoa aamu-usvaisella järvenselällä. Minun maailmani olisi ainakin paljon tyhjempi ilman huurteisessa koivikossa viheltävää punatulkkuparvea tai syystaivaalla hyvästejä toitottavaa kurkiauraa.