Jari Tervo: Stalin ja Hitler, neroja molemmat

Suomen presidenttien kärkikaartiin kuuluvat miehet julistivat Stalinin ja Hitlerin aikanaan neroiksi. Kekkonen ja Ryti hillitsivät henkilökohtaiset tunteensa hirmuhallitsijoita nuollessaan, kirjoittaa Jari Tervo blogissaan.

Yle Blogit
Jari Tervo
Jari TervoLassi Seppälä / Yle

"Nuori mies, sinun on opittava, että isänmaan hyväksi täytyy joskus tehdä taloudellisiakin uhrauksia", pääministeri Urho Kekkonen sanoi Suomen Neuvostoliiton-suurlähetystössä lähetystösihteeri Jussi Mäkiselle maaliskuussa 1953.

Mäkinen oli ulkoministeriön nuori tähti. Varma juoru julisti hänet myös Kekkosen aviottomaksi pojaksi.

Siihen aikaan juoruja painettiin lehtiin vain harvoin. Mutta piireissä niistä supistiin.

Kekkonen tarkoitti uhrauksella silkkisukkia. Hän oli noussut muutamaa päivää aiemmin tautivuoteelta. Venäläiset olivat ilmoittaneet yöllä lähetystöön, että he olettivat Kekkosen osallistuvan generalissimus Stalinin hautajaisten surukulkueeseen. Pääministeri oli varustautunut talviseen Moskovaan vain nahkapohjakengin ja silkkisukin.

Myöhemmin suurlähettilääksi kohonnut Mäkinen on muistellut Stalinin lähes päivälleen kuusikymmentä vuotta sitten pidettyjä hautajaisia teoksessaan Keskustelen Kekkosen kanssa.

Kirjaa pidettiin yhtenä varmana merkkinä Kekkosen isyydestä. Kuka tahansa suurlähettiläs ei muistele julkisesti keskustelujaan Kekkosen kanssa.

Suomi olisi kyllä tullut toimeen paljon vähemmälläkin henkilökohtaisella kiintymyksellä ja ystävyydellä.

Lähetystösihteeri Mäkinen tarjosi isälleen omia paksuja villaisia hiihtosukkiaan lämmikkeeksi Stalinin viimeiselle matkalla. Ne olivat kuitenkin värilliset, hautajaisiin sopimattomat.

Silkkisukkien alle hiihtosukat mahtuivat vasta, kun Kekkonen leikkasi silkkisukkien kärjet pois. Se oli se taloudellinen uhraus isänmaan hyväksi, epäilemättä sarkastisessa mielessä lausuttu.

Uhrasi Kekkonen isänmaan hyväksi muutakin kuin sukkia, esimerkiksi totuuden.

Heti tiedon Stalinin kuolemasta kiirittyä maailmalle Kekkonen piti radiopuheen, jossa hän muisteli teurastajaa lämpimin sanoin: "Niidenkin, jotka eivät omaksu sitä maailmankatsomusta, jonka nerokas ja menestyksellinen johtaja Stalin on ollut, täytyy myöntää, että Neuvostoliiton taloudellinen kehitys takapajuisesta maatalousmaasta voimakkaaksi, nykyaikaiseksi teollisuusmaaksi ja toiseksi johtavaksi maailmanvallaksi on ollut todellinen jättiläissuoritus."

Stalin hyökkäsi Suomeen marraskuussa 1939. Talvisodassa kuoli melkein 30 000 suomalaista. Silti Kekkonen väitti radiossa, että suomalaisten käsityksen mukaan "generalissimus Stalin tunsi erityistä henkilökohtaista kiintymystä ja ystävyyttä Suomea kohtaan."

Suomi olisi kyllä tullut toimeen paljon vähemmälläkin henkilökohtaisella kiintymyksellä ja ystävyydellä.

Stalinia eivät Kekkosen maireat sanat enää tavoittaneet, mutta Hitlerille varmaan kerrottiin, että Suomen tasavallan presidentti Risto Ryti tykkää hänestä oikein kovasti.

Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941. Presidentti Ryti piti muutamaa päivää myöhemmin radiossa puheen, jossa hän katsoi "rauhaa rakastavan kansamme joutuneen jälleen ikiaikaisen vihollisen raa’an hyökkäyksen kohteeksi, Suomella on kuitenkin rinnallaan Suur-Saksan valtakunnan sotavoimat nerokkaan johtajansa valtakunnankansleri Hitlerin komennossa."

Suomen presidenttien kärkikaartiin kuuluvat miehet julistivat siis Stalinin ja Hitlerin neroiksi. Kaikista maailman ihmisistä.

Miten tämä on mahdollista? Olivatko Ryti ja Kekkonen moraalisia heittiöitä? Eivät, ainakaan molemmat.

Kekkonen ja Ryti olivat viisaita presidenttejä. Kekkonen varmaan harkitsi asian viileästi: Stalin lähti, mutta Neuvostoliitto pysyy.

Niin se pysyikin vielä vajaat neljäkymmentä vuotta eikä Suomen auttanut muuta kuin tulla toimeen sen kanssa.

Rytin pitäessä radiopuhettaan Suomi oli hypännyt kelkkaan Saksan kanssa. Se vaikutti ainoalta vaihtoehdolta. Edellisenä kesänä Baltian maat olivat liittyneet muka vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon.

Kekkonen ja Ryti hillitsivät henkilökohtaiset tunteensa hirmuhallitsijoita nuollessaan. Ilman kyynisyyteen saakka viisaita päämiehiä pieni maa ei tahdo oikein pysyä elävien kirjoissa. Se ei kuitenkaan ole koko totuus kansakunnasta.

Ilman epäviisaita totuudenpuhujia pienellä maalla ei olisi mitään syytäkään pysyä hengissä.

Se joutuisi vain nyökyttelemään vuosikymmenestä toiseen tälle Kekkosen radioidulle viisaudelle: "Suomen kansa ja Suomen hallitus tekevät kunniaa generalissimus Stalinin paarien ääressä."

Jari Tervo
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija