Sananen – Messuja ja isoja kirjoja

Kirjailija työnnetään joskus messulavalle kuin mestauslavalle. Piinaviikoilla kärsimys ja nautinto ovat lähellä toisiaan. Tässä tohinassa munat jäävät koristelematta.

messut
Mies ja pieni muna.YLE Keski-Suomi / Sanna Pirkkalainen

Panu Rajalalla oli jo piinaviikko. Yksilöllinen ajankohta viettää tätä viikkoa on päivän sana. Jos jollain on piinaviikko, se myös muistuttaa miten lähellä toisiaan kärsimys ja nautinto viihtyvät. Toisen kärvistely aiheuttaa selittämätöntä nautintoa jollekin. Ehkä myös piinan kohteelle itselleen.

Mielessä pyörivät munat.

Maallikkosaarnaaja Maasola

Jos makuuhuoneessa oli hiljainen viikko, sitä saattaa seurata piinaviikko. Periaatteessa on juhlakausi. Mielessä pyörivät munat.

Munat ne ovat jotain. Ne muistuttavat elämän ihmeestä. Siitä miten haaveet muuttuvat tosiksi, miten aina syntyy uutta. Munat sykkivät todellisuutta.

Kirjamessut on hassu tapahtuma. Messuja on pääsiäisen aikaan muitakin, mutta kirjamessuilla tajuaa miten hetken vanki ihminen on. Hetkessä pitää kiikkerällä lavalla sanoa jotain vaikuttavaa, näyttää terveeltä ja hurmata vaikuttamatta ylettömän itserakkaalta.

Olin viikonloppuna puolen metrin päässä Panu Rajalasta. Lähempänä en olisi halunnutkaan olla. Silti, siinä oli ihan hyvä olla. Joku aina heittää sen ensimmäisen kiven. Minusta ei siihen olisi. Se kivi tulee nykyisin yleensä lehtitalon ikkunasta, kuolleesta kulmasta.

Kirjamessuilla ei mennä kirjojen perässä. Siellä mennään testosteronin ja estrogeenin näkymättömässä talutushihnassa. Kiihottava ihminen saa ansaitsemansa huomion. Siellä syntyy sekakuoron näköisiä laumoja vain silloin kun mestauslavalle talutetaan riittävän ristiriitainen ihminen. Kyse ei ole kirjoista, vaan munista, lihasta ja tunteista.

Me luemme ihmisiä saadaksemme pulssimme kiihtymään.

Kirja tuntuu kirjamessuilla vähän kiusalliselta. Kirja tuntuu kuolleelta, mahdottomalta tarttua. Mutta kun Rajala roiskauttaa itsensä lampun alle, alkaa kansan tuuhea teputus. Kirjamessuilta on kotiin kerrottavaksi kelmeät hikikarpalot, kiiluvat silmät, lipova kieli ja tämän syyllisen istuma-asennon nöyryys, tai röyhkeys.

Jörn Donnerin istuma-asento on aina ollut nähtävyys. Harva on lukenut yhtään hänen kymmenistä kirjoistaan. Me luemme ihmisiä saadaksemme pulssimme kiihtymään. Kohina tuntuu elämältä.

Olemme siirtyneet selvästi sivistyksen ajasta tuijottamisen aikaan. Miten nololta näyttääkään ihminen, joka on joutunut noloon tilanteeseen. Media grillaa ja sen sivutuotteena tuoksuu niin herkulliselta, että mehän kuolaamme.

Äkkiseltään voisi luulla, että nolouden estetiikka ja siitä ammentaminen olisi kymmenvuotiaiden omaisuutta, mutta ei. Se on meidän korkeakoulutettujen aikuisten uusi harrastus. Media tekee ringin, jonka takarivistä mylvimme mukana. Aina löytyy nolattavia, ei niitä tarvitse kirjoista etsiä.

Kirja tuntuu kädessä vähän kuolleelta, mutta ei se ole. Ei sitä ole edes ristiinnaulittu vielä. Siinä on hienointa se, että sen kehtaa kuljettaa kysymättä kaveriksi vessaan. Ei ole niin yksinäistä. Toiseksi hienointa siinä on se, että siihen mahtuu enemmän tekstiä kuin kioskin lööppiin. Paljon enemmän.

Petri Tammisen mielestä kirjat ovat lääkettä yksinäisyyteen. Kun joku on pukenut sanoiksi juuri ne ajatukset jotka ovat hakeneet hahmoa sielun kaikukammiossa, se tuottaa onnellisuutta. Silloin ketään ei arvostella, hyristään vaan yhteisestä ymmärryksestä. Kuin uniset kissanpennut.