Lampurin yö on keväällä lyhyt

Lammasalalla on käynnissä investointibuumi, ja hyvä niin. Kotimaiselle lampaalle olisi ottajia, tietää parikymmentä vuotta alalla puurtanut Outi Sirola Tohmajärveltä.

Kotimaa
Jari ja Outi Sirola karitsat sylissään.
Heikki Haapalainen / Yle

Joka kolmannella lammastilalla on suunnitteilla tuontantoinvestointeja lähivuosina, kertoo Suomen Lammasyhdistyksen teettämä, vuoteen 2020 ulottuva raportti. Keskimääräinen katraskoko suomalaisilla lammastiloilla on tällä hetkellä 67 uuhta, eli emolammasta.

On surullista, kun tälläkin viikolla olen niin kovin monelle soittajalle joutunut sanomaan, että kaikki karitsanliha on meidänkin tilalta nyt kaikki jo myyty

Lampuri Outi Sirola

- Tälle alalle mahtuisi väkeä, kotimaassa kasvatettua lammasta kysytään moninkertaisesti tarjontaan nähden. Meilläkin on jouduttu taas tässä pääsiäisen alla sanomaan harmillisen monta "ei oota"kysyjille, harmittelee vuodesta -94 lampaita kotitilallaan Tohmajärvellä kasvattanut Sirola.

Tällä hetkellä vain noin viidennes Suomessa syödystä lampaasta on kotimaista, suurin osa lampaanlihasta tuodaan Uudesta Seelannista. Peltoja meilläkin olisi, maaseudulle haikaillaan asumaan ja tyhjeneviä tiloja on tarjolla. Mistä siis kivestää?

EU-aika on ollut alamäkeä

Lampaanlihan osalta Suomen omavaraisuusaste on vain 20 prosenttia. Lammastalous on liukunut aikamoista alamäkeä pitkälle 2000-luvun puolelle. 2008 alalle laadittiin kokonaisstrategia, johon alan toimijat ovat varsin hyvin sitoutuneet.

- Itse olen MTK:n lammasjaoston puheenjohtajana mukana tässä työssä. Eri toimenpitein pyrimme saamaan alaa nousuun, sillä markkinoita laadukkaalle karitsanlihalle olisi ja sen myötä myös töitä suomalaisella maaseudulla sitä haluaville, Outi Sirola kannustaa.

Hallinnon tuoma taakka ja riskit lammastiloilla on nykyisellään kohtuuton. Myös kunnollista lammastutkimusta tarvittaisiin lisää, samoin panostusta neuvontatyöhön.

- Koulutustahan ei ole enää olemassa juuri lainkaan. Meidän maatalousoppilaitoksissakaan ei lampaasta puhuta kuin muutama tunti, eikä sen varaan mitään rakenneta tahi alaan innostuta, Outi Sirola harmittelee.

- Ja tämä byrokratia! Liian usein meidän hallintomme eri portaissaan menee EU-lainsäädännön taakse. Ei sielläkään kaikki ole aivan niin tarkkaa, kuin Suomessa asioita tulkitaan. Kun muualla EU:n alueella katselee aivan hyvin hoidettuja ja toimivia tiloja, joissa säädöksiä on terveellä järjellä sovellettu, käy harmittamaan. Sitä jää miettimään, eikö meillekin sentään menisi reilu ripaus talonpoikasjärkeä ja tulkinnan tilaa, sen sijaan että lannistetaan lampurit lähtökuoppiinsa, Outi Sirola miettii.

Sirolat itse käyvät ulkomaita myöten tutustumassa alaansa ja pyrkivät myös jakamaan osaamistaan. Tilalla toimitaan avoimesti, lammastaloudesta kiinnostuneita neuvotaan sen mukaan kun osataan, ja rahkeet myöten antavat.

Luomu- ja lähiruoan kasvava suosio osuvat hyvin lammastalouteen. Parhaimmillaan lampaiden avulla voidaan paitsi suosia suomalaista ja luoda kotimaisia työpaikkoja, myös säilyttää uhanalaisia luontotyyppejä ja ennallistaa kansallismaisemaa. Lampaita halutaan myös aivan pelkästään silmän iloksi, laiduntavaa katrasta on mukava katsella.

Sirolan tilalla mää'itään englanniksi

Outi Sirolan kotitilalla Tohmajärvellä, Sinisentien varrella 13 kilometriä Niiralan raja-asemalta, mietittiin 90-luvun alussa sukupolvenvaihdoksen myötä tilan tuotantosuuntaa uusiksi. Maalaismaisema haluttiin pitää elossa ja tilan rakennuksille etsittiin käyttöä.

- Lehdestä osui silmiini juttu Pekka Helmisestä, joka oli tuonut Pohjois-Karjalaan Tanskasta näitä englantilaisia Oxford down-rotuisia lampaita, ja kiinnostus heräsi. Ajeltiin Pekan tilalle tutustumaan rotuun, ja hyvältä vaikutti.

- Nämä ovat selvästi suomenlammasta rauhallisempia, ja hiljaisempia. Oxford down on hyvin ulkona tarkenevaa sorttia; niin sanottu kylmä rotu, joka ei tarvitse lämmitettyjä tuotantotiloja. Erinomaiset laidunominaisuudet ja nopeakasvuisuus ovat etuja nekin. Päätimme saman tien hankkia ensimmäiset uuhet tilalle ja nyt näiden englantilaisten kanssa on elelty samassa pihapiirissä pian kaksikymmentä vuotta, Outi Sirola kertoo lampurin taipaleestaan.

Kasvinviljelytilasta tuli lammastaloutta harjoittava tila, emäntä kävi kurssin poikineen, keräili tietoja sieltä ja täältä, ja opetteli asiaa käytännössä. Lastentarhan opettajasta tuli asialleen vihkiytynyt lampuri.

Nimikkouuhen teurastus on kova paikka

- Vuodet ovat neuvoneet monia pieniä ja isoja asioita muunmuassa ruokinnan suhteen, poikimisten kohdalla, astutuksen hoidosta, ja tietysti asiakaskunnan luomisesta. Lammasrotuumme olemme erittäin tyytyväisiä, tuotantosuuntamme on pääsääntöisesti jalostuslampaiden kasvatus, sanoo Sirola.

Lampaat olivat aluksi tilan emännän työmaata, mutta eläkkeelle jäätyään myös isäntä Jari Sirola on kouliintunut lampuriksi. Miehisellä logiikalla työtehtäviä on koneellistettu, muunmuassa ruokinta hoituu nykyisin motoroidusti.

Ne karitsat, jotka eivät täytä jalostuslampaan kriteereitä, menevät teuraaksi noin puolen vuoden ikäisinä. Emolampaat elävät tilalla noin kahdeksan vuotta tilan pässien kanssa, osa astutuksista hoidetaan myös maahantuodulla siemenspermalla. Oxfordeja on Suomessa reilut kaksituhatta, joten kantaa on monipuolistettava maan rajojen ulkopuolelta.

- Moni luulee, että karitsojen teuraaksi vienti on kova laji, mutta kyllä meillä kovemmalle ottaa monta vuotta tilalla olleiden hyvien nimikkouuhien saatteleminen teurasreissulla. Se on kuitenkin osa tätä työtä, ja elämän kiertokulkua, ja ennen sitä vaihetta pyrimme huolehtimaan lampaillemme mahdollisimman hyvän ja lajinmukaisen elämän, Jari Sirola kertoo.

- On myös niin, että pienteurastamoihin kohdistuu tällä hetkellä aivan käsittämätön taakka. Ne on laitettu hallinnollisesti samalle viivalle isojen lihatalojen kanssa, ja se ei ole millään tavoin kohtuullista. Jos pienteurastamossa käsitellään vuodessa sama määrä eläimiä, kuin isoissa lihataloissa vuorokaudessa, ei ole mitään järkeä laittaa niitä kaikkien säädösten kanssa samalle viivalle. Lähiruokaa ei synny, jos kuljetusketjut venytetään nykyiseen malliin. Tämänkin asian kohdalla Suomessa olisi syytä katsoa, miten asia hoidetaan toimivasti muualla Euroopassa, Sirola toteaa.

Kolmoset kisaavat maitobaarista

Sirolan tilalla on tällä hetkellä 200 uuhen katras, ja haussa on 20 uuhen lisäkiintiö. Sen täyttyessä pääluku alkaa olla siinä, mihin tilakokoa on haluttu kasvattaa.

- Suomen suurimmat lammastilat löytyvät Ahvenenmaalta ja Länsi-Suomesta. Itäsuomalaisittain meidän tilamme alkaa olla eläinmäärältään jo aika iso, Outi Sirola kertoo.

Karitsoja syntyy yleensä kaksi, ja emot hoitavat useimmiten poikimisen omatoimisesti. Joskus pikkulampaita tupsahtaa samaan satsiin jopa kolme, nytkin pihatossa kahden uuhen maitobaarilla kilpaillaan tissipaikasta, sillä vain kahdelle karitsalle on luomututti emon massun alla vakiona.

- Kolmosille tarjoamme neljästi päivässä myös tuttimaitoa, että nämä pienemmäksi jääneet triplatulijat saavat muun ikäsarjan kiinni kasvussa. Reippaita nämäkin ovat, Outi Sirola kertoo touhukkaita karitsoja katsellen.

- Muutaman tunnin välein käymme kevättalvella yöllä lampolassa, silloin kun näyttää olevan tapahtumia. Meillä on poikivat uuhet kameravalvonnassa, joten voimme yösijoiltamme sisällä seurata tapahtumien edistymistä. Uuhet saavat mahdollisimman rauhassa hoitaa itse karitsat maailmaan, mitä vähemmän niitä tarvitsee häiritä, sen parempi, kertoo isäntä Jari Sirola.

- Parinkymmenen vuoden aikana on niin monta uuhta jo poi'itettu, ettei eläinlääkäriä onneksi kovinkaan usein tarvita hätiin. Kaikenlaisia virheasentoja synnytyksessä on opittu auttelemaan, aina karitsa ei ole tulossa nätisti turpa etujalkojen päällä. Joskus joku yrittää tulla maailmaan vaikkapa kroolaamalla toinen etujalka taakse ojentuneena, tai sitten koettaa punkea tyystin takatilassa pylly edellä, Outi kertoo.