1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Sedät ja tädit (Sukulaiset)

Vilja-Tuulia Huotarinen: Seitsemän enoa

Jos Aleksis Kivi kirjoitti Seitsemässä veljeksessä siitä miten suomalainen maaseutu alkoi syntyä ja kasvaa pari sataa vuotta sitten niin Vilja-Tuulia Huotarisen runokokoelma Seitsemän enoa on tarina siitä, miten Suomi ja sen maaseutu hajoaa ja ihmiset häipyvät maailman tuuliin, kirjoittaa Juha Pikkarainen kirja-arviossaan.

Kuva: WSOY

Suuressa osassa nykyisiä perheitä sukulaissuhteet omia sisaruksia etemmäs ovat höltyneet, eikä laheskään kaikki sisaruksetkaan pidä keskenään kovin tiiviisti yhteyttä. Syitä tähän on tietysti monia. Koko yhteiskunnan voimakkaasti muuttuessa ja perheiden pirstoutuessa työpaikkojen perässä muuttamisen takia pitkin maailmaa, aikaisemmin luonnollinen yhteydenpito ja kanssakäyminen on vähentynyt. Vaikka kännykät, sosiaalinen media ja skype helpottavat yhteydenpitoa, höltyvät sukulaissuhteet edelleen. Se lie yksi yksilöllisyyttä ja yksityisyyttä korostavan aikamme seurauksista.

Enon eli äidin veljen merkitys seuraavaan polveen on myös vähentynyt. Itsekin olen eno viidelle siskojeni lapselle mutta koskaan minusta ei ole ollut sellaiseksi enoksi, jolta kysytään apua ja neuvoja, enkä minäkään ole osannut liiemmin apuani tyrkyttää. Eno, varsinkin jos hän on sisaruksista nuorin, on luonteva välittäjä aikuisten ja lasten maailmojen välillä. Enolta voi kysyä monia sellaisia asioita aikuisten maailmasta, mitä omilta vanhemmilta ei uskalla tai kehtaa. Tästä on hyviä esimerkkejä kirjallisuudessakin mm. vajaan kymmenen vuoden takaisessa Petri Tammisen teoksessa Enon opetukset.

Aivan tuore enoja ja enoutta korostava kirja on Vilja-Tuulia Huotarisen runokokoelma nimeltään Seitsemän enoa. Kokoelman on kustantanut WSOY. Vuonna 1977 syntynyt Huotarinen on palkittu runoilija, joka on kirjoittanut myös useita nuortenkirjoja. Leipätöikseen hän toimii lasten- ja nuortenkirjallisuuteen keskittyvän Lukufiilis-lehden päätoimittajana. Seitsemän enoa on Vilja-Tuulia Huotarisen neljäs runokokoelma. Hänen perheensä on varsinainen runoilijaperhe, sillä hän on naimisissa runoilija ja kustantaja Ville Hytösen kanssa.

Vilja-Tuulia Huotarisen runokokoelmassa Seitsemän enoa sukelletaan syvälle kirjoittajan muistoihin. Sitä en tiedä onko hänellä todella seitsemän enoa, mikä entisten suurperheiden aikaan on toki mahdollista, mutta syvälle suomalaiseen menneisyyteen Huotarinen sukeltaa. Tuo muistojen syvyys näkyy jo kirjan graafisessa ilmeessäkin. Se on ikäänkuin tuohelle painettu kirja. Kirjan kannet, nimiöaukeama ja jokaisen luvun aloittama aukeama on painettu aivan kuin kyseessä olisi koivun tuohilevy. Ja ennenhän tuohilevyjä käytettiin etenkin säilytys- ja kuljetusasitioiden tekemiseen mutta Virosta on löytynyt myös hyvin vanhoja tuohelle kirjoitettuja kirjoituksiakin. Erikoinen mutta mielestäni toimiva ratkaisu on Anna Makkosen tekemä kokoelman graafinen ilme.

Setsemän enoa -kokoelma on jaettu viiteen osastoon. Huotarinen tavallaan valmistelee Enojen tarinaa kahdessa ensimmäisessä osastossa, missä kerrotaan suvun tai perheiden historiaa, mistä kaikki oikein tulivat. Runoilija leikki lasta, joka loruilee luetellessaan perheitä ja kyliä tai kertoessaan syitä miksi ihmiset lähtivät:

                 Lähtöjä lennossa? Lupausten jälkeen? Sopimuksen

                 särkyessä? Hämärän saapuessa? Tuttuun tapaa? Tulvan

                 noustessa? Tulipalon syttyessä? Paljain jaloin? Kissa

                 kannoilla? Vieraan mentyä? Hiljaisuuden vallitessa?

                 Huvin vuoksi? Suunnitelman mukaan? Suunnitelmitta?

                 Henkeä haukkoen? Maantietä pitkin? Hellin tuntein?

                 Harppoen? Hiihtäen? Huijattuna? Metri kerrallaan?

                 Sentti kerrallaan? Taskut täynnä? Nyrkit taskussa? Pala

                 kurkussa? Kaula pitkällä? Jalat edellä? Side silmillä?

                 Katse tiessä? Kori käsivarrella? Kädet selän takana?

                 Kierrellen? Kaarrellen? Kyynärpäätaktiikalla? Huojuen?

                 Horjuen? Vapisten? Väristen? Kokonaan täristen?

                 Pysähdellen? Poukkoillen? Huutaen? Rikkirevittynä?

                 Sydän syrjällään? Sormet ristissä? Salaisuutta suojaten?

                 Totuutta kantaen? Valheita peitellen?

Siinä hieman esimerkkiä Vilja-Tuulia Huotarisen loruilusta.

Kokoelman keskeisin osasto on kolmas, kokoelman nimiosasto. Tässä osastossa Huotarinen kertoo kunkin enon tarinan; mikälaisia he olivat, miten he lähtivät ja oikeastaan miksi he lähtivät. Jäljelle jää vain tyhjä talo ja tyhjät pellot. Jotenkin luin Huotarisen tarinat enoista allegoriana koko Suomelle ja varsinkin maamme maaseudulle. Jos Aleksis Kivi kirjoitti Seitsemässä veljeksessä siitä miten suomalainen maaseutu alkoi syntyä ja kasvaa pari sataa vuotta sitten niin Vilja-Tuulia Huotarisen Seitsemän enoa on tarina siitä, miten Suomi ja sen maaseutu hajoaa ja ihmiset häipyvät maailman tuuliin.

Luin Vilja-Tuulia Huotarisen runoja käydessäni Helsingissä lentokoneessa mennen tulle. Toisella lukemiskerralla tarinat alkoivat avautua. Kun vielä lukukertojen välillä tuli katseltua Helsingin vilinää, alkoi ajatella, ettei ainakaan kaikilla syrjäseudun lähtijöillä ole edessään kovin ruusuinen tulevaisuus.