Anna Perho: Miksi työnteosta tuli pahe?

Olin juuri kieltäytynyt eräästä esiintymistilaisuudesta, koska olin buukannut työkeikan toiseen paikkaan. Toinenkin ehdotettu päivämäärä oli jo mennyt kalenteristani. Ja sieltä se sitten taas tuli, terveyssisaren äänenpainolla: ”Oletpas sinä kiireinen. Kuinkahan kauan mahdat jaksaa tuollaista tahtia?” kirjoittaa Anna Perho blogissaan.

Yle Blogit
Anna Perho
Anna PerhoVille Juurikkala

Olen kuullut tämän lauseen kymmeniä, jos en satoja kertoja 20 yrittäjävuoteni aikana. Minua ja kaltaisiani pöyristellään siitä, että pidämme työnteosta ja kieltäydymme liittymästä siihen valituskuoroon, jonka suhtautuminen työelämään saa Nietzschen kuulostamaan Pelle Hermannilta.

Valittamisen ytimen muodostavat hokemat, joilla on kovin vähän tekemistä todellisuuden kanssa.

*Työtä esimerkiksi *väitetään ihmisarvon mittariksi, vaikka aina jää vähän epäselväksi kuka näin ajattelee, kun se ei koskaan ole ainakaan sanoja itse. Lasten pahoinvointi liittyy aina siihen, että vanhemmilla on urat ja kännykät, ei koskaan vaikkapa siihen, että vanhemmat olisivat juoppoja. Työpaineet tukehduttavat, vaikka tilastollisesti teemme noin 38-tuntista, EU-maiden lyhintä työviikkoa. Ja niin edelleen.

Ymmärtäisin työelämään kohdistuvan vihapuheen laajuuden, jos pahoinvointi koskettaisi edes niukkaa enemmistöä työssäkäyvistä suomalaisista. Tuoreen tutkimuksen mukaan tosiasiassa kuitenkin vain 19 prosenttia suomalaisistaeiviihdy työssään (Lähde: Reflect Career Partners). Siis alle viidesosan ongelmat dominoivat koko keskustelua! Olen aiemmin törmännyt myös kyselytuloksiin, jossa työssään huonosti viihtyvien määrä on ollut kolmen prosentin luokkaa.

Tiedän, että työssä viihtymättömyys on monille vakava, elämänlaatua oleellisesti heikentävä elementti.

En halua vähätellä tämän vähemmistön ongelmia. Tiedän, että työssä viihtymättömyys on monille vakava, elämänlaatua oleellisesti heikentävä elementti.

Mutta se, että osa voi työssään huonosti ei tarkoita sitä, että kaikki muut vain teeskentelisivät viihtyvänsä.

Olisi varmasti jonkun ideologian etu, että luhistuisin ja kertoisin olevani luisumassa burn outiin. Mutta kun en ole. Ihmisten välillä on temperamenttieroja. Se, mikä tuntuu toisesta isolta työmäärältä, on toiselle pieni, kolmannelle sopiva. En itse arvota toisia ihmisiä heidän työtahtinsa perusteella, joten toivoisin samaa suvaitsevaisuutta myös muilta. Ahkeruus ei ole vieläkään kaikkien mielestä pahe.

Työnteosta vain on tullut niin hyvä ja monikäyttöinen vihollinen, että luultavasti jossain vaiheessa työstään avoimesti nauttiville ihmisille lätkäistään sairausdiagnoosi.

Suorittaminen onkin jo medikalisoitu. Sanakirjan mukaan suorittaminen tarkoittaa tekemistä tai asian toimittamista, mutta toisten parhaan määrittämisessä kunnostautuvien tulkitsijoiden mielestä suorittava ihminen juoksee pakoon jotain mystistä ongelmaa, tai ei osaa enää ”rauhoittua” aivan kuin kaikkien ihmisen ideaalitila olisi sellainen jossa pulssi on alhaisempi kuin pakastekalalla.

Kaikkein eniten minua mietityttää se jääräpäisyys, jolla moni pitää kiinni kaunaisuudestaan. Jos kaikki muut konstit työviihtyvyyden eteen on jo käytetty – vaikkapa esimiehen kanssa puhuminen, luottamusmiehen kontaktointi, uudelleenkoulutusmahdollisuuksien kartoittaminen, työpaikan vaihtaminen, erilaisten joustojen kokeilu – ainoa asia johon tekijä voi vaikuttaa ovat omat ajatukset. Miksi luovuttaa tunteidensa hallinta kasvottoman työelämäpeikon hallintaan, jos se ei kerran voi tuottaa omaan elämään mitään hyvää?

Myönteisen ajattelun soveltaminen työelämään on luonnollisesti tulkittu työntekijöiden älykkyyttä aliarvoivaksi huuhaaksi. Ja totta onkin, että coelhoismit eivät potkut saanutta juuri lohduta.

Mutta niin kauan kun töitä riittää, kannattaa muistaa että työssään viihtyvät ihmiset ovat tutkitusti onnellisempia ja tyytyväisempiä kuin työtään inhoavat. Siksi omien asenteiden tarkistaminen ja vastuunotto omasta työviihtyvyydestä passiivisen valittamisen sijaan on hyödyksi ennen kaikkea itselle – ja sitä kautta muille.

Korjattu 29.4.2013 kello 19.05: Tilastollisesti teemme noin 38-tuntista työviikkoa, ei siis 32-tuntista.