Hyppää sisältöön

Hämeenlinna voi olla sunnuntaipyöräilijälle keidas

Hämeenlinnan kaupunkikeskusta tarjoaa pyöräilijälle yhtä aikaa Taivaan ja Helvetin! Kaupunkikeskustassa voi helposti pyöräillä nautinnollisesti kaunista rantaviivaa lähes 20 kilometriä. Ihan ydinkeskustassa pyöräilijä joutuu taiteilemaan kahdessa roolissa.

Lähdemme liikkeelle Hämeenlinnan rautatieasemalta. Pekka Seppälä on kokenut pyöräilijä Hattulasta, samoin hämeenlinnalaisten hyvin tuntema komisario Ilkka Iivari. Suuntaamme Varikonniemen poikki Vanajaveden kylkeen, sillä aika harva kaupunkilainen tietää, miten paljon rantaviivaa pieneltä alueelta löytyy. Järvenrantareitille saadaan helposti mittaa parikymmentä kilometriä. Reitti on helppokulkuinen, tasainen ja pääosin sorapintaa.

Pekka Seppälä kertoo, että Aulangon rantareitti, minne matkamme päättyy, on hurmannut muiden muassa portugalilaiset vieraat. Silmissä karehtinut vesi ei todellakaan ollut peräisin rantakiviltä.

Katastrofien äiti!

Lainvartijan silmin kaupungin pyöräilykulttuuria tarkasteleva Ilkka Iivari kuvaa vallitsevaa henkeä grande katastrofiksi. Pahimmillaan ajo on kuin Villissä Lännessä, kuten retkiaamuna: nainen ajaa jalkakäytävää, on kypärättä, kassi olalla ja kaksi sarvissa, puhuu lisäksi puhelimeen. Hetken Iivari oli harkinnut antavansa kansalaiselle maksullisen nimikirjoituksen.

Pitkälti sekamelskasta voi syyttää lakia; se on pyöräilijän kannalta sekasotku. Pyöräilijän status vaihtuu kesken ajon hyvin usein ajoneuvonkuljettajasta jalankulkijaksi, ja näitä kahta ryhmää koskevat hieman erilaiset säännöt. Lisäksi pyöräily on unohtunut kaupunkien liikennesuunnittelijoilta.

Pyöräily harrastemuotona on kehittynyt niin nopeasti ja niin monenlaisiin suuntiin, että lainsäädäntö on jäänyt jalkoihin. Hämeenlinnassakin on syntynyt useita ryhmittymiä, jotka ajavat vakavasti pyöräilyn edistämistä. Seppälä huomauttaa, että työtä on paljon.

Retkueen ensimmäinen etappi on Vanajan rannalla lähellä rautatiesiltaa oleva nuotiopaikka. Sinne pääsee helposti soraa ajaen tai hieman aiemmin pitkospuille pudottautuen. Rannan pitkospuut ovat hyvin ajettavia maastopyörällä tai esimerkiksi cyclocross-pyörällä. Toki ajoneuvo on hallittava keskimääräistä kaupunkipyöräilijää paremmin. Omasta ja kanssakulkijoiden turvallisuudesta on syytä pitää huolta kaiken aikaa. Isommissa rytäköissä pyöräilijä häviää aina.

Varikonniemen poikki ajaminen on ollut joutuisaa. Etappi on nostanut esiin jo muutamia  kevyen liikenteen keskeisiä piirteitä; koiranulkoiluttajat pitävät lemmikkiään huolimattomasti pitkissä juoksunaruissa, jäädään vaihtamaan kuulumisia vastaantulevien tuttujen kesken mutkan taa keskelle tietä… Tällaiset tilanteet ovat pyöräilijälle aina yllätyksiä.

Esimerkin voima!

Esimerkinvoima on lahjomaton, siitä tietää hyvän esimerkin Pekka Seppälä. Esikoululaisryhmää vetäessään häneltä jäi kerran epähuomiossa käskynjaon jälkeen kypärän remmi auki. Vaikka hän korjasi tilanteen heti, kun siitä yksi pojista huomautti, seuraavana päivänä joka ikisen sällin remmi oli auki. Tämä nousi mieleen, kun katsoimme äitiä, joka pyöräili lapsensa kanssa. Turvaistuimessa olevalla lapsella oli varustus tip ja top kypärää myöden. Äidiltä kypärä puuttui.

Pyöräretki jatkuu rautatiesillan yli toiselle puolen Vanajaa, kaupunginpuistoon. Seppälä naurahtaa, kun muistaa sillan kupeeseen asvalttiin, pieneen ylämäkeen spreijatun kannustuksen: Polje läski! Tänään kannustus on ilmeisesti sorakasan alla.

Rautatiesillan ohittavalla sillalla pyöräilijän kannattaa olla valppaana. Ajoalusta muuttuu, mikä saattaa tuoda epävarmuutta ohjaamiseen, jos alla ei ole runsaammin ajettuja kilometrejä. Tästäkin kapeikosta selvitään varovaisuutta noudattaen. Oma kulkuvauhti on mukautettava vallitseviin oloihin ja omaan osaamiseen sopivaksi. Molemmat herrat huomauttavat, että pyörää voi aina myös taluttaa.

Pipodisco soi!

Siirtymä Hämeen linnalle on paikka paikoin pehmeä runsaan soran takia. Muuta liikennettäkin on jo reippaammin eli valppautta tarvitaan. Pyöräilijän on turha kilisyttää kelloa, jos edellä sauvovalla soi pipodisco – kuten Iivari korvanappisoittimia kutsuu. Kaikki aistit tarvitaan liikkuessa liikenteessä ja varsinkin takaa tuleva pyöräilijä on hyvä tunnistaa ennen äänekästä ilmoitusta.

Siihen pyöränkelloonkaan ei aina reagoida toivotulla tavalla. Jalankulkevien mulkaisut ovat varsin yleisiä. Herrat ovat yhtämieltä, että pyöräilijän on osattava lukea, milloin ja miten ilmaista lähestymisensä. Säikähtäessään edellä kulkija kääntyy katsomaan äänen suuntaan ja pahimmassa tapauksessa astuu suoraan ajolinjalle.

Linnalta Hämeenlinnan kaupunginkirjaston kupeelle tultaessa joudutaankin jo arpomaan hyvää pyöräilyreittiä. Hämeenlinnan kaupunkikeskustassa liikennejärjestelyt ovat kauniisti sanottuna vähintäänkin haastavia: pyörätiet loppuvat yhtäkkiä, liikennemerkit eivät aina näy kunnolla, pyörätiet muuttuvat jalkakäytäviksi, eikä suojatietä ja pyörätien jatketta välttämättä osata erottaa toisistaan.

Rauhankadun kulmassa käyttämämme väylä jakaantuu, toisaalle se jatkuu puistotienä, toisaalle jalkakäytävänä. Tietä pitkin pyöräilijän on ajettava ajoradalla.

Ympärillämme on jatkuvasti ilman kypärää ajavia ihmisiä. Seppälä pohtiikin eroja suomalaisen pyöräilykulttuurin ja pyöräilyn johtavissa maissa ajamisen eroja; maailmalla  ajetaan ilman kypärää isoissakin kaupungeissa, mutta näissä maissa liikennejärjestelyt on tehty paljon turvallisemmiksi kuin meillä.

Ja se Helvetti!

Hämeenlinnan ydinkeskustan nykyiset liikennejärjestelyt eivät pyöräilijää suosi. Katsastamme reitin torille. Vastaan tulee jatkuvasti pyöräilijöitä, joilla ei tunnu olevan minkäänlaista hajua liikennesäännöistä. Arvi Kariston kadun ja Viipurintien risteyksessä ryhdymme suosiolla jalkamiehiksi, vaikka tie yli saa pyörällä ajaa. Perjantai ja kello puoli neljä ei houkuttele kokeilemaan onnea, kun pyörätien jatkuvuutta risteyksen toisella puolen joutuu arpomaan. Liikennemerkki on nimittäin katveessa. Lisäksi kyseisessä risteyksessä autoja tule vasemmalta kolmesta suunnasta, eikä niiden kyvystä väistää ole takeita.

Iivari sanoo kyseisen risteyksen olevan Hämeenlinnan hankalampia. Ylipäätään keskustan meno on mitä sattuu. Tieliikennelaki loppuu autoilijan tuulilasiin. Iivari muistuttaa, ettei meillä ole koskaan ollut mitään etuajo-oikeutta, laki tuntee vain väistämisvelvollisuuden ja jos tämä muistettaisiin, asenteet saattaisivat jopa hieman muuttua.

Yllättäen kaupungin ytimessä autoilijat kunnioittavat suojatiesääntöjä – tai he tunnistavat pyöräilevän komisarion. Toisaalta pyöräilijöiden määrä on selvästi pienempi kuin ydinkeskustan ulkopuolella, huomaamme. Rantareitille pyrkivän ja siitä nauttivan kannattaa kiertää kaupunkikeskusta suosiolla.

Pekka Seppälä mainitsee, että suurimmat vaaran paikat on risteyksissä, joissa on pyörätien jatke ja pyöräliikennettä kahteen suuntaan. Kävelykadulla pyöräilijä saa osakseen mulkaisuja ja kommentointia, vaikka niin piha- ja kävelykaduilla pyöräily on sallittu.

Pyöräilijän on osattava mukautua, jos aikoo selvitä jouhevasti muun liikenteen seassa. Mietimme jälleen, miten paljon joustavuutta sujuvan ja turvallisen kulkemisen varmistaminen vaatii. Autoilijan kanssa on osattava oikeanlainen silmäpeli, jotta molemmin puolin päästään perille aikomuksista ja ajolinjauksista.

Iivari kiteyttää Hämeenlinnan keskustaliikenteen perusongelman taas napakasti; hankalaa on se, että on ajettava kadulla, mutta kadulla ei ajeta. Samalla hän huomauttaa Hämeenlinnan poikkeuksellisen kypsistä 12-vuotiasta. Alle 12-vuotiaat saavat ajaa jalkakäytävällä, mutta Hämeenlinnassa heillä näyttää olevan ajokortit.

Seppälä vertaa tilannetta koskenlaskijan ongelmaan; kajakki on välillä tuotava rantaan, käveltävä ja luettava koskea… Reitit on opittava tuntemaan. Vieras näillä virroilla on pulassa.

Takaisin luontoon!

Lopulta matkamme kiertää Aulangon rantareitille. Varikonniemi on ajettu läpi toistamiseen, mutta siellä on lukuisia linjausvaihtoehtoja, joten samaa reittiä ei tarvitse pitkään ajaa. Yhtäkkiä retkikunta on siirtynyt meluisasta kaupunkikeskustasta lähes maalle, jossa vastaan tulee ratsukko, melojia, pesiviä lintuja...

Päivän aikana tuttu ympäristö on muuttunut seikkailuksi ja vähän kuin ulkomaanmatkaksi. Seppälä tunnustaa, että näkee tutun ympäristön uusin silmin.

.
.