1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Anu Silfverberg

Anu Silfverberg: Äitikortti

Anu Silfverbergin kirja "Äitikortti – kirjoituksia lisääntymisestä" on utelias, ihmettelevä, ärtyisä ja vähän absurdikin kirja vanhemmuudesta. Sen teemoja ovat sukupuoli, seksuaalisuus, eläimen ja ihmisen suhde, aikuisuuden ja lapsuuden ero, kirjoittaa Juha Pikkarainen kirja-arviossaan.

Anu Silfverberg
Anu Silfverberg: Äitikortti -kirjan kansi
Kustannusosakeyhtiö Teos

Olemme yhdessä vaimoni, lastemme ja monien tuttavien kanssa viime vuosina keskustelleet ja kinastelleetkin vanhemmuudesta, äitinä ja isänä olemisesta. Asiaan on tietenkin aivan luonnollinena syynä se, että olemme Eevan kanssa jo kolmen pojan isovanhempia ja kaikki kolme tytärtämme elävät vakiintuneessa parisuhteessa miestensä kanssa. Sopivasti vielä sukulaisperheeseen on muodostunut samaa sukupuolta olevien aviopari, joka on vielä hankkinut lapsenkin. Samantapainen tilanne on monilla samanikäisillä tuttavillamme.

Anu Silfverbergin mainio esseekokoelma on viisas ja rohkea lisä keskusteluun, jota käydään vanhemmuudesta sekä isänä ja äitinä olemisesta.

Juha Pikkarainen

Yhdessä vaimoni kanssa kasvatimme lapsemme 1970- ja 80-luvuilla saatavilla olleen parhaan mahdollisen tiedon mukaan. Olen isänä osallistunut kaikkien tyttärieni synnytykseen ja pitänyt isyyslomat heti, kun laki 1980-luvun alussa sen salli. Lisäksi olemme jakaneet tyttöjen hoitohommat vauvasta asti mahdollisimman tasaisesti. En ole imettänyt mutta monesti olen lypsänyt vaimoni rintoja tyhjäksi, kun tyttäret eivät jaksaneet syödä kaikkea. Mitään lasten kotihoitoa emme ole harrastaneet vaan tyttäret menivät päiväkotiin alle vuoden ikäisenä paitsi Kaisa, joka hyötyi vuoden päästä syntyneestä Veerasta ja sai olla kotona ensimmäiset pari vuotta.

Edellä kerrottujen omien positiivisten kokemusten perusteella olen ällistyneenä seurannut keskustelua äidistä ainoana oikeana pienen lapsen hoitajana. Omia vauvaikäisiä tyttäriä ja myös vauvaikäisiä lastenlapsia hoitaneena isänä ja isoisänä voin sanoa, ettei äitiä korostavalla väitteellä ole todellista pohjaa. Se on väärä väite.

Oman huvittavan ja ärsyttävän mutta monella tapaa avartavan panoksen käytävään vanhemmuuskeskusteluun on antanut toimittaja ja kirjailija Anu Silfverberg uusimmassa esseekokoelmassaan nimeltään Äitikortti, alaotsakkeena Kirjoituksia lisääntymisestä. Kirjan on kustantanut Teos. Anu Silfverberg on syntynyt vuonna 1974. Hän on melkein päivälleen vanhimman tyttäreni Hannan ikäinen ja saanut lapsensakin samanikäisenä. Silfverberg on tunnettu feministi, joka työskenteli pitkään toimittajana Helsingin Sanomissa. Kirjailijana hän aloitti vuonna 2008. Tänä vuonna hän sai yhdessä Hanna Nikkasen kanssa Bonnierin journalistipalkinnon Hesarin kuukausiliitteessä ilmestyneestä artikkelista, jossa osoitettiin koulukiusatun ja sen takia muka itsemurhan tehneen Enkeli-Elisan tarinan dokumentin sijasta sepitteeksi.

Kirjansa esipuheessa Silfverberg kirjoittaa: ” Näissä omissa teksteissäni vaihtelevat ennen kaikkea kolme tunnetilaa: suuttumus, uteliaisuus ja ihmetys. Ne määrittävät lähestymistapaa aiheisiin. Yhtäältä minua suututtaa kaikki se, mikä tekee vanhemmuudesta tunkkaista ja pilaa siitä ilon ja mysteerin. Toisaalta olen utelias: haluaisin kysyä, mistä tässä kaikessa on kyse, tässä synnyttämisessä ja kasvamisessa ja hoivaamisessa. Voiko sitä ymmärtää? Miksi ihmisen lisääntyminen herättää niin suuria tunteita?”

Minua suututtaa kaikki se, mikä tekee vanhemmuudesta tunkkaista ja pilaa siitä ilon ja mysteerin.

Anu Silfverberg

Kirjassaan Anu Silfverberg kertoo koko pitkän prosessin siitä alkaen, kun on päätetty alkaa yrittää tehdä lasta, siihen asti kun lapsi on vuoden vanha. Koko ajan hän kirjaa ylös omia ja puolisonsa tuntemuksia, odotuksia ja pelkoja. Hän seuraa valppaasti vanhemmuudesta Suomessa ja maailmalla käytävää keskustelua. Hän myös ihmettelee neuvolasta, lääkäreiltä ja tietysti kaikenmaailman oppaista ja internetistä saatavaa tietoa äitiydestä ja vauvaikäisten lasten kasvattamisesta ja kasvamisesta. Ammattitoimittajana hän osaa myös esittää kirjassaan oikeita kysymyksiä, joilla ammutaan alas vääriä ja pelkkään uskomukseen perustuvia käsityksiä. Ja tietenkin Silfverberg aktiivifeministinä hämmästelee sitä, miksi ei isien osallistuminen pienten lasten hoitamiseen tänä päivänä ole edennyt juurikaan melkein 40 vuodessa. Isien osuus vauvaikäisten lasten hoitamisessa on yhä hävettävän pieni.

Minua kummastuttavat muutamat Silfverbergin esille nostamat nykyhetken lastenhoito- ja vanhemmuustrendit. Ihan neuvoloissa asti kuulemma kehotetaan noudattamaan kiintymysvanhemmuutta. Siinä vauva on käytännössä äidin iholla koko ensimmäisen elinvuotensa. Isä melkein unohdetaan tai ainakin nakataan syrjään tästä kiintymysvanhemmuudessa. Se on muka luonnollista. Mutta kuten Anu Silfverberg esseessä nimeltään Kiintymättömyysvanhemmuus osoittaa, tässä Amerikoista peräisin olevassa hömpässä on kyse voimakkaasta sukupuoliroolien korostamisesta. Kiintymysvanhemmuudessa matkataan sukupuolten tasa-arvoasiassa kymmeniä vuosia taaksepäin. Isän rooli koko kiintymysvanhemmuusasiassa on puhua hyvin voimakkaasti sitä vastaan.

Anu Silfverbergin mainio esseekokoelma nimeltään Äitikortti on viisas ja rohkea lisä keskusteluun, jota käydään vanhemmuudesta sekä isänä ja äitinä olemisesta. Itse en ollut samaa mieltä kaikista asioista kirjoittajan kanssa mutta hyvin kirjoitettuna ja perusteltuna erilainenkin mielipide kiinnostaa. Kaikille nuorille äideille ja isille sekä myös meille isovanhemmille Äitikortti on tarpeellinen kirja. Kannattaa tutustua.

Lue seuraavaksi