Jarmo Mäkilä ja poikien totinen maailma

Taiteilija Jarmo Mäkilä on tehnyt 40-vuotisen uran kuvataiteilijana. Sarjakuvien, kollaasien, työläis- ja punkkariaiheiden kautta hän on päätynyt tutkimaan maalauksissaan lapsuuttaan. Mäkilän näyttely "Maskuliinista vatsastapuhumista" on esillä helsinkiläisessä Galerie Forsblomissa.

kulttuuri
Jarmo Mäkilä
Jarmo MäkiläYle

Taiteilija Jarmo Mäkilä eli lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1950- ja 1960-luvuilla. Hän oli ainoa lapsi. Ja yksinäinen, taiteilija kertoo.

- Isäni ja äitini olivat aina töissä, ei silloin vanhemmilla ollut aikaa lapsille. Sodanjälkeistä Suomea rakennettiin. Silloin lapset saivat olla ihan vapaasti. He lähtivät aamulla ovesta ulos, tulivat syömään välillä ja illalla kutsuttiin nukkumaan. Ei silloin kysytty, et mitä te ootte tehny, katsottiin vain, että kukaan ei ole kuollut tai hävinnyt, Mäkilä muistelee.

Pojat elivät omaa elämäänsä metsässä ja hylätyissä rakennuksissa. Porukassa oltiin, mutta hierarkia oli tiukka, Mäkilä muistelee.

Johtaja, adjutantti ja lauma

- Poikajoukossa oli johtaja ja hänellä adjutantti. Loput olivat laumaa, joka juoksi johtajien perässä ja yritti päästä suosioon.

Jarmo Mäkilä ei koskaan kuulunut johtajistoon, eikä sinne edes pyrkinyt.

- Olen aina ollut varovainen. Vanhempani opettivat, että ei saa kiivetä puihin, ei saa hypätä kalliolta, eikä saa mennä uimaan. Isäni ja äitini suuri visio oli, että minä seison keskellä pihaa, niin, että he näkevät etten sotke itseäni.

Pikku-Jarmo oli aina puettu pyhähousuihin ja valkeaan paitaan. Samanlainen vaatetus on Mäkilän maalausten pojilla.

Muovipussi kädessä interreilaamaan

Vaikka vanhemmat poikaansa suitsia yrittivätkin, Jarmo teki yleensä mitä lystäsi. Murrosiässä poika muun muassa interreilasi ympäri Eurooppaa.

- Olin 16 vuotias kun lähdin reissaamaan muovipussi kädessäni. Toiset sukat ostin Saksasta ja alushousut. Niillä pärjättiin koko matka, Mäkilä nauraa.

1960-luvun Suomessa nuoriso harrasti innokkaasti liftausta ja telttailua. Galerie Forsblomin näyttelyssä on esillä kaunis järvimaisema, teltta ja neljä nuorta rannalla. Maalausta pitää idyllisenä ennen kuin kuulee teoksen nimen.

- Se on "Bodom", selittää Mäkilä ja jatkaa. - Tämä on suomalaisen rikoshistorian ikoni, ratkaisematon tarina, jossa kolme nuorta käsittämättömästi kuoli. Kukaan ei tiedä mitä tapahtui. Kuvassa on surmatyötä edeltänyt päivä, kaikki nuoret ovat yhä elossa.

Miksi Mäkilä sitten halusi kuvata juuri Bodomin?

- Tapahtuma on jokaisen silloin eläneen suomalaisen muistissa, taiteilija selittää. - Se oli yksi ajan traagisia telttailukuolemia, jotka yhdessä osoittivat, että Suomi ei ole mikään lintukoto, vaan joku paha on kuitenkin läsnä koko ajan.

Totiset pojat

Jarmo Mäkilän poikaporukkaa kuvaavissa maalauksissa ei paha ole läsnä, vaikka niissä tunnelma usein onkin ankea ja uhkaava. Ilo maalauksista kuitenkin tuntuu tykkänään puuttuvan. Pojat ovat totisia ja vakavia. Mäkilä puolustaa poikiaan:

- Ovat he totisia veikkoja, mutta heissä on tiettyä anarkistisuutta. He ovat itsetietoisia, toimivat ryhmässä, eikä heitä määräillä. En luota hymyileviin valokuviin, en usko niiden edustavan todellisuutta. Äitinikin perhealbumissa on kasapäin valokuvia, joissa koko perhe hymyilee. Minä en usko sellaiseen, Mäkilä sanoo - ja hymyilee lempeästi.

Vanhemmiten Mäkilä sanoo alkaneensa ymmärtää omia vanhempiaan, sodan kokenutta isäänsä ja äitiään, joka yhä lähes yhdeksänkymppisenä määräilee poikaansa. Sitäpaitsi, Mäkilä huomauttaa, 1950-luvulla lastenkasvatuksessa oli hyvätkin puolensa verrattuna nykyiseen menoon.

- Nykyinen ylihuolehtiminen vie osan lapsuudesta pois. Lapsille pitää antaa omaa aikaa, tilaa oivaltaa itse. Jokainen lapsi voi löytää elämän rikkauden ja vivahteikkuuden omasta itsestään.