Lapsen kiintymysjälkeä ei voi hangata pois

Riitta Jalosen hiljainen kirja puhuu vahvasti kiintymyksestä ja menettämisestä. Herkkävireinen tarina tarttuu ajankohtaiseen kysymykseen.

kulttuuri
Nainen kuvattuna kotipihallaan
Kiti Pölönen / Yle

Kirjailijaprofessori Riitta Jalonen kysyy uudessa kirjassa isoa kysymystä: Voiko toista omistaa? Kirjan nimi viittaa fiktiiviseen, mutta todellisuuspohjaiseen Jean-nimiseen poikaan, joka ilmestyi Heidin perheen kuistille sinisessä toppahaalarissaan.

Riitta Jalosen herkkävireinen tarina osuu ajankohtaiseen kysymykseen sijoitetun lapsen elämästä. Kuka siitä päättää? Voiko toista omistaa? Jalosen vastaus on, ettei voi. Mutta mitä tehdä kiintymykselle, joka syntyy kahden lapsen välille.

Säilötty tarina

Uutukaiskirjassaan Jalonen menee lapsen ihon alle ja omankin nahkansa alle. Nimittäin juuri hänen omassa perheessään on koettu vastaavanlainen tilanne; kun Riitta oli lapsi, heidän perheeseensä tuli joksikin aikaa sijaislapsi. Tuli ja meni ja jätti ikuisen kiintymysjäljen. Niinpä Riitta Jalosen oli omien sanojensa mukaan tosi vaikea kirjoittaa tästä aiheesta, ja aihe pysyi vuosikymmeniä piilossa kunnes kirjan oli aika syntyä vieraissa oloissa Sveitsissä.

Syvää tekstiä alkoi vaan tulla kesken kävelyreissun.

Riitta Jalonen

- Syvää tekstiä alkoi vaan tulla kesken kävelyreissun. Sitten vaan huomasin, että nyt tämä kauan säilötty tarina on kypsä, sanoo Riitta Jalonen.

Niin hämmästynyt Jalonen kirjansa syntymisestä oli, että hänestä tuntuu kuin tämä kirja, tämä teos Kuka sinut omistaa olisi hänen esikoisteoksensa.

Jalonen sanoo olevansa onnellinen, jos lukija pystyy tuntemaan samoja tunteita kuin kirjan päähenkilöt, koska se lisää empatiaa ihmisten välillä. Jalosen mukaan juuri lapset ovat niin puhtaita, että he näkevät toistensa tunteet kirkkaina.

Riitta Jalosen kirja on myös hieno puheenvuoro lastensuojelukeskusteluun, koska kirja kuvaa niin todesti lapsen tunteita ja sitä kuinka kenenkään otsassa ei lue: Älä kiinny minuun.

Katkaistu lapsuus

Koska elämä on omituisten tapahtumien loppusumma, Riitta Jalosen omassa elämässä kävi niin, että hän omisti teoksensa sijaisveljelleen, joka kuitenkin kuoli eikä ehtinyt nähdä kirjaa.

Riitta Jalosen ajatus on, että tämä kirja on kunnianosoitus lapsuudelle, kaikenlaiselle lapsuudelle, mutta erityisesti katkaistulle lapsuudelle. Kirjailijana hän haluaa ehdottomasti vaalia lasta itsessään, eikä halua menettää lapsen muistia ja tuntemiskykyä.

Tänä vuonna Valtion kirjallisuustoimikunta myöntänyt Riitta Jaloselle professorin arvonimen, jota hän arvostaa kovasti. Mutta kirjoittaessa tittelit eivät paina mitään kun hän rakentaa uusia maailmoja ja elää niissä kunnes ne taas hakeutuvat kirjaksi.

Kirjoissaan Jalonen ei pelkää kipeitä asioita ja samaa teemaa hän lähestyy Hämeenlinnan Taiteiden yössä kohdatessaan kirjailija Märta Tikkasen. Silloinkin kohdataan kipu. Fiktio on hyvä keino käsitellä kipeitä asioita, mutta voimia se vie. Niinpä Riitta Jalonen sanoo, että hänen tapansa tankata ovat kävelyretket ja uiminen Hämeenlinnan Apparalla.