Näkökulma: Lappeenrannan tapa

Onko iloinen lappeenrantalaisuus pelkkä myytti? Sari Lehtinen pohtii ihmisten erilaisuutta Etelä-Karjalassa.

Näkökulmat
Sari Lehtinen
Sari LehtinenYle

Ihmiset ovat erilaisia eri puolilla Suomea. Joskus kuitenkin jo yllättävän lyhyt välimatka erottaa luonteet toisistaan. Niinkuin nyt vaikka lappeenrantalaiset ja kouvolalaiset. Tai lappeenrantalaiset ja imatralaiset. Tai lappeelaiset ja citylappeenrantalaiset.

Erot tulevat esiin päivittäisessä kohtaamisessa, yhteisten asioiden suunnittelussa tai vapaa-ajan vietossa.

Vilkkaat ja iloiset karjalaiset, joina me lappeenrantalaiset haluamme itsemme mieltää, ovat kuolleet sukupuuttoon jo valovuosia sitten. Jäljelle on jäänyt kyynisiä kyttääjiä, arjen ankeuttajia ja kateellisia, kaveria varauksella tarkkailevia kanssaihmisiä.

Iloisuus toki liimataan päälle, jos siitä jotakin hyötyä arvellaan olevan, mutta turhan naurajia lappeenrantalaisista ei saa. Kaikki ei myöskään aina ole sitä, miltä näyttää.

Kun lappeenrantalainen haluaa kieltäytyä jostakin, hän ei suinkaan sano sitä suoraan vastapuolelle. Kieltäytyminen tehdään hienovaraisesti, jättämällä kysyjä loputtoman epätietoisuuden valtaan. Luvataan pohtia asiaa, ja sen jälkeen ei vastata puheluihin, ei tekstiviesteihin, soittopyyntöihin eikä sähköposteihin.

Kun lappeenrantalainen haluaa kieltäytyä jostakin, hän ei suinkaan sano sitä suoraan vastapuolelle.

Uutta yrittävä kanssaihminen saa kyllä suitsutusta ja kannustusta kahvipöydän ympärillä, mutta annas olla, kun auton takavalot häviävät. "Ei tuosta kyllä mitään tule", on perinteinen ajatusmalli. Tai jos homma etenee, niin toive on suuri, että "epäonnistuisi sitten lopulta".

Lappeenrantalainen tapa on myös pilkata lähes kaikkea, mikä liikkuu. Jos toinen siitä loukkaantuu, ihmetellään kuinka se nyt vitsistä suuttui.

Lappeenrantalainen suhtautuu myös ympäristöönsä enemmän tai vähemmän ylemmyydentuntoisesti. Ympäryskuntalaiset nyt ovat mitä ovat, keskustan asukkaat eivät ymmärrä lauritsalalaisten tarpeista eikä lappeelainen puolestaan tajua kaupunkilaisserkkuja.

Naapurikaupungissa Imatralla elämä kulkee toisin. Kaikenlaista tehdään ja puuhataan yhdessä. On makkarafestivaalia, romanssimusiikkia ja bigbandia. Tapahtumissa on hyvä fiilis ja yhteinen meininki. Tapahtumat ovat "meidän juttuja". Niihin lähdetään mukaan, koska halutaan, että yhteinen juttu menestyy.

Imatralla on löydetty jonkinlainen yhdessä tekemisen sampo. Se näkyy politiikassakin. Sammosta ammennetaan välillä hurjiakin ideoita MM-jalkapallon harjoituskaupungista kansainväliseen rautatieylityspaikkaan. Mutta aina näistä ideoista ja ajatuksista joku toteutuu. Imatralla on vanha sanonta käännetty uuteen muotoon: se pelaa, joka uskaltaa.

Ainakin sellaisena ilmiö näyttäytyy tähän kolmenkymmenen kilometrin päähän. Uskallettaisiinko Lappeenrannassakin? Olla yhteisöllisiä? Aidosti. Että kannustettaisiin ja tuettaisiin. Yritettäisiin yhdessä muuttaa asioita ja saada se positiivisen tekemisen syke aikaan. Käännettäisiin vaikka taloudellinen syöksy nousuun. Uskottaisiin, että täällä pärjää ja levitettäisiin sitä ilosanomaa eteenpäin. Nostettaisiin Lappeenranta Suomen kartan kuolleesta kulmasta näkyviin. Oltaisiin olemassa - isosti ja ylpeästi!

Heitin taannoin vitsin, että pitäisikö muuttaa Imatralle. Sieltä kun asunnonkin saa halvemmalla. Ja mikä oli vastaus?

"Just. Teeppä se, niin ei ole takaisin tulemista."

Twitter: @sarilehtinen (siirryt toiseen palveluun)