Sähköyliherkän oireet helpottavat korvessa

58-vuotias Selene Saarnipuro ja 46-vuotias Helena Rantala elävät sähköpakolaisina Korpilahdella reilun sadan vuoden takaisissa olosuhteissa. Molemmat ovat joutuneet muuttamaan Etelä-Suomesta sähköyliherkkyyden vuoksi Korpilahden Isomäelle asumaan täysin sähköttömään ympäristöön. Ainoastaan eristäytyminen nyky-yhteiskunnasta on tuonut apua sairauteen, jota ei Suomessa ole virallisesti edes olemassa.

terveys
Selene Saarnipuro sytyttää öljylamppua

Selene Saarnipuro muistelee kärsineensä sähköherkkyysoireista vuosia tietämättään, mutta 2000-luvun alussa, päätetyön ja kännykänkäytön myötä oireet pahenivat.

- Vuonna 2004 olin töissä psykiatrian poliklinikalla, jossa jouduin ottamaan kännykän ensimmäisen kerran käyttöön. Sillä seurauksella päänsärkyni olivat lähes päivittäisiä.

Lisäksi Saarnipuro kärsi monista muistakin neurologisista oireista, kuten lihassärystä, unettomuudesta, väsymyksestä ja nivelkivuista.

Kaksi vuotta sitten oireet äityivät niin pahoiksi, että hän joutui jäämään pois työelämästä.

- Asunnossani oli sähkölattialämmitys, minulla oli älypuhelin ja sähkölinja talon vieressä. Pääni ei enää toiminut, muisti pätki ja tuli valtava ahdistuksen tunne. Koin, että nyt on jotain pielessä, Saarnipuro muistelee.

Saarnipuro törmäsi internetissä tietoon sähköyliherkkyydestä. Tuolloin hän ymmärsi, että hänenkin oireidensa taustalla oli yliherkkyys sähkömagneettisille kentille.

- Se oli shokki. Silloin ajattelin, että elämäni on jotenkin päättymässä.

Sähköyliherkkyys taipuu masennukseksi

Lääkärin pakeilta sähköyliherkät eivät apua saa, koska Suomessa sähköyliherkkyyttä ei tunnusteta sairaudeksi, kun taas esimerkiksi Ruotsissa sähköyliherkkyys on virallisesti tunnustettu toimintarajoite, ja sähköyliherkillä on oma vammaisliittonsa. Suomessa sähköyliherkät joutuvat turvautumaan psykiatriaan.

- Meitä pidetään somaattisesti oireilevina, eli tämä on psykosomatisaatiohäiriö, eikä todellinen sairaus. Minusta tämä on säteilysairaus, Saarnipuro sanoo.

Lopulta Saarnipuro jäikin työkyvyttömyyseläkkeelle masentuneeksi diagnosoituna.

Uusi elämä korven keskellä

Nyt Selene elää elämäänsä siten kuin Suomessa elettiin runsas 100 vuotta sitten. Aikaa vievät kotiaskareet muodostavat pääosan jokaisen päivän ohjelmasta. Tupa lämpiää suurella puuhellalla, jolla hän myös laittaa ruokansa - kynttilöiden ja öljylampun valossa. Iltaisin hän lämmittää saunan ja pesuveden hän kantaa kaivosta. Televisiota ei ole, joten kirjoja kuluu. Nekin Saarnipuro lukee kynttilänvalossa.

Elämä on yksinkertaista, mutta myös yksinäistä. Seuranaan Selenellä on kaksi koiraa ja lähellä asuva lankomies.

- Lankoni on minun paras tukeni, hän on minua auttanut nämä vuodet. Täälläkin asuessani hän hoitaa asioitani, koska en voi käydä kaupassa tai hoitaa asioitani saamatta oireita, Selene sanoo.

Nuoret eivät juuri kirjoittele kirjeitä, vaikka minä kirjoittelen lapsilleni melkein viikottain. Enkä näe lapsenlapsiani juurikaan. Minä kaipaan heitä, ja todennäköisesti hekin kaipaavat minua.

Selene Saarnipuro

Vertaistuki löytyy naapurista

Onneksi myös vertaistukea löytyy. Naapurustossa asuu nimittäin toinenkin sähköyliherkkä, 46-vuotias Helena Rantala, joka on aiemmin - ironista kyllä - toiminut Nokialla muotoilijana. Helenakin muutti Korpilahden Isomäelle tajuttuaan olevansa sähköyliherkkä.

- Meitä oli porukkaa, joka oli etsinyt etelästä paikkaa jo pitkään. Säteilymittareiden kanssa käytiin ja muutenkin testattiin paikkoja, mutta ei löydetty mitään sopivaa sieltä. Mutta tänne sitten muutin tammikuussa, keskellä pimeyttä, Rantala muistelee.

Naapuruksina Korpilahden metsässä elävät Rantala ja Saarnipuro viettävätkin toistensa kanssa paljon aikaa.

Ilman sähköä oireet helpottavat

Sähköttä eläminen on auttanut kummankin "sähköpakolaisen" tapauksessa. Saarnipurolla oireet ovat hävinneet käytännössä kokonaan, mutta uudelleen altistuminen tuo ne helposti takaisin.

- Jos joudun käymään esimerkiksi lääkärissä tai jossain, niin sitten saan taas oireita ja olen muutaman päivän kipeä, Saarnipuro sanoo.

Rantalalla yliherkkyys on lievempi, ja hän kykenee käymään kaupassa ja asioilla kerran viikossa. Mutta myös hänellä oireet palaavat altistumisen myötä. Esimerkiksi kirjaston langaton verkko aiheuttaa jo lyhyessä ajassa hengitysoireita.

Irti verkosta, irti läheisistä

Oireita helpottavalla eristäytymisellä on hintansa. Saarnipurolla on itsellään kaksi aikuista lasta, sekä kolme lapsenlasta, ja kaikkein rankinta on heistä erossa oleminen.

- En pysty soittamaan heille, nuoret eivät juuri kirjoittele kirjeitä, vaikka minä kirjoittelen lapsilleni melkein viikottain. Enkä näe lapsenlapsiani juurikaan. Minä kaipaan heitä, ja todennäköisesti hekin kaipaavat minua, Saarnipuro kertoo.

Helena Rantala puolestaan on ottanut välillä tietoisiakin riskejä, jotta pääsisi ihmisten ilmoille.

- Olen käynyt lavatansseissa, kun siellä ihmiset jättävät kännykät autoihinsa. Se on ainut keino, millä olen päässyt ihmisten lähelle, Rantala kertoo.

Vastakkainasettelua

Työterveyslaitoksen neurologian dosentti Markku Sainio kertoo, että Suomessa asiaan suhtaudutaan tällä hetkellä kaksijakoisesti. Toisessa päässä ovat oireita omaavat ja toisessa asiantuntijat.

Oireilevat vaativat lisätutkimuksia, joissa sähkömagneettisten kenttien vaikutusta terveyteen tutkittaisiin, kun taas asiantuntijat ovat sitä mieltä, että olemassa oleva tutkimus riittää näyttämään toteen sen, että sähköyliherkkien oireilla ja elektromagneettisilla kentillä ei ole yhteyttä.

Sainiokaan ei näe, että lisätutkimuksen tekeminen olisi mielekästä.

- Tutkimusta on tehty todella paljon, ja on oikeastaan saatu pitävä näyttö siitä, että nämä oirekuvat eivät voi tällä sähköllä selittyä. Tutkimuksia on tieteellisesti arvioiden tehty monia kymmeniä, eli niiden toistaminen ei ole järkevää. Tässä täytyy nyt saada lisäymmärrystä siitä, kuinka näitä henkilöitä voidaan auttaa, muuten kuin sähkön ja oirekuvien yhteyttä tutkimalla.

Välttääkö verkkoja?

Onko sähkölaitteista sitten mitään vaaraa? Kaikilla on nykyään kännykät taskussa ja läppärit sylissä. Monet oleilevat suuren osan päivästä langattomien verkkojen ympäröimänä. Maailman terveysjärjestö WHO on myös luokitellut elektromagneettiset kentät mahdollisesti syöpää aiheuttaviksi. Olisiko sähkölaitteille altistumista syytä vähentää varmuuden vuoksi? Tällaiseen ratkaisuun neurologian dosentti suhtautuu varauksella.

Erilaiset raja-arvothan ovat sovittavia ja ne sovitaan aina kompromissina, että näin ja näin pitäisi tehdä keskimäärin. Ja eihän keskimääräistä ihmistä ole olemassakaan.

Emeritusprofessori Osmo Hänninen

- Se, että vähennetään väestön altistumista, ei todennäköisesti tule muuttamaan niiden määrää, jotka oireilevat voimakkaasti. Arvioisin, että nykytiedon perusteella uhkaa tai haittaa sähkömagneettisista sähkölaitteista ei ole. Ne eivät voi selittää tätä oirekuvaa, vaan siinä on muitakin tekijöitä mukana, Sainio sanoo.

Suomessa on kuitenkin paineita muuttaa lainsäädäntöä niin, että sähköyliherkkyys tunnustettaisiin myös meillä. Sosiaali- ja terveysministeriö on perustanut vuosi sitten ympäristöherkkyystyöryhmän, jonka tavoitteena on selvittää, kuinka sähköyliherkkyyteen Suomessa virallisesti suhtauduttaisiin. Myös Sainio on työryhmässä mukana.

Kaikki eivät mahdu samaan muottiin

Sähköyliherkkyyden puolesta puhuvia tutkijoita saa Suomesta etsiä, mutta aivan kaikki eivät sentään sairautta sivuuta. Itä-Suomen yliopiston emeritusprofessori Osmo Hänninen on perehtynyt sähköyliherkkyyteen ja tietää, että siitä kärsivät monet. Se, ettei sähköyliherkkyyttä ole virallisesti tunnustettu, on hänen mukaansa monen tekijän summa.

- Se johtuu muun muassa siitä, että on hirvittävästi erimielisiä ihmisiä ja tilanne on myös alati muuttuva. Noin 15 vuoden aikana on esimerkiksi tapahtunut todella paljon: ihmiset ovat soveltaneet käytäntöön eri alueita sähkömagneettisesta spektristä ja niitä otetaan lisääntyvässä määrin käyttöön, vaikka niistä ei ole mitään turvallisuustutkimustietoa. Muun muassa 3G ja 4G - oletetaan, että niistä ei ole mitään haittaa, mutta sitä ei ole osoitettu.

Sähkömagneettisille kentille on asetettu raja-arvoja, mutta Hänninen näkee ongelman siinä, että yleisissä raja-arvoissa on aina kyse kompromisseista, jotka eivät ota kaikkein herkimpiä ihmisiä huomioon.

- Erilaiset raja-arvothan ovat sovittavia ja ne sovitaan aina kompromissina, että näin ja näin pitäisi tehdä keskimäärin. Ja eihän keskimääräistä ihmistä ole olemassakaan. Ihmiset ovat kuitenkin valtavan erilaisia, sanoo Hänninen.