Jari Tervo: Esikoinen

Jari Tervon kirjoittama kuva vuodesta 1972 oman lapsuudenperheensä näköisen perheen arjesta ja pienistä asioista Rovaniemellä on tutunoloinen. 1970-luvun alun Suomi oli melkein samanlainen joka puolella. En yhtään ihmettele, jos Esikoinen löytyy Finlandia-palkinnon tavoittelijoiden joukosta. Se on oikeasti hieno romaani, kirjoittaa Juha Pikkarainen kirja-arviossaan.

Jari Tervo
Jari Tervo: Esikoinen -kirjan kansi
WSOY

Moni on varmasti seurannut lehdistöstä ja netistä Suomen rikoshistorian ehkä erikoisinta oikeudenkäyntiä eli Anneli Auerin tapausta. Näyttää oikeasti siltä, ettei tämä murhamysteeri ratkea ikinä. Murhasta syytetty Anneli Auer ja hänen vanhin lapsensa pitävät tiukasti kiinni tuntemattomasta ulkopuolisesta murhaajasta, kun taas syyttäjä ja nuoremmat lapset ovat varmoja Anneli Auerin syyllisyydestä.

Jari Tervo on palannut kotiin pitkältä matkaltaan Suomen lähihistoriassa.

Juha Pikkarainen

1980-luvun lopulla selviteltiin Rovaniemellä pitkään patologi Kulatungan kuolemantapausta, missä ruumis löytyi muoviin käärittynä ja haudattuna uhrin oman kotipihan kukkapenkiin. Vaimon kertomuksen mukaan patologin piti olla Sri Lankassa. Pitkään kestäneen rikostutkinnan ja oikeudenkäynnin jälkeen vaimo tuomittiin miehensä taposta yhdeksäksi vuodeksi vankeuteen.

Kirjailija Jari Tervo nostaa reilun parinkymmenen vuoden takaisen henkirikoksen esille uusimmassa romaanissaan nimeltään Esikoinen. Kirjan on kustantanut WSOY. Romaanissaan Jari Tervo palaa Rovaniemelle, minne on viimeksi sijoittanut romaaninsa tapahtumat yli kymmenen vuotta ja kuusi romaania sitten. Voikin mielestäni sanoa, että Jari Tervo on palannut kotiin pitkältä matkaltaan Suomen lähihistoriassa. Onneksi näin on käynyt, sillä Tervoon sekä henkilönä että kirjailijana piintyneet humoristin maine ja odotukset ovat mielestäni häirinneet omaa lukemistani hänen laajoissa ja perusteellisissa romaaneissa Myyrä, Ohrana ja Troikka. Vaikka romaani on kuinka vakava ja hieno, siltä odottaa jotakin huvittavaa.

1970-luvun Suomi oli samanlainen joka puolella.

Esikoinen-romaanin tarina tapahtuu vuonna 1972. Tapahtumien kokijana ja päähenkilönä on kirjailijan itsensä näköinen ja oloinen nuori poika, joka kirjoittelee päiväkirjaa. Kirjan kahden muun henkilön, isoisoäidin ja tädin tarinoiden kautta mennään ajassa taaksepäin Venäjän vallankumousta edeltäneen ajan Helsinkiin ja 1600-luvun noitaoikeudenkäynteihin asti.

Silloin tyydyttiin vähempään ja oltiin varmasti siitä vähemmästä onnellisempia kuin ihmiset nyt ovat.

Juha Pikkarainen

Isoisoäidin tarinoita romaanin päähenkilö äänittää uuteen kasettimankkaansa ja mielenterveysongelmista kärsivää tätiään hän puhuttaa, kun tämä tulee hoitamaan päähenkilön nuorempia sisaruksia. Meneepä päähenkilö tarinankuulemisen halussaan niin pitkälle, että vaihtaa tätinsä lääkkeet tavalliseen aspiriiniin, jotta tämä kertoisi paremmin juttujaan. Tällä lääkkeenvaihdolla on valitettavasti traagiset seuraukset.

Jari Tervon kirjoittama kuva vuodesta 1972 oman lapsuudenperheensä näköisen perheen arjesta ja pienistä asioista Rovaniemellä on minulle hyvin tutunoloinen, vaikka elinkin itse tuon vuoden syksyyn asti kuusi vuotta vanhempana 90 kilometrin päässä Kemijärvellä. 1970-luvun alun Suomi oli melkein samanlainen joka puolella. Elimme silloin tästä päivästä katsoen hyvin vaatimattomasti. Nykyisen kaltainen kuluttaminen ja monella tavalla näennäinen elintason nousu ei tullut kenellekään mieleen, eikä sellaisesta edes haaveiltu. Silloin tyydyttiin vähempään ja oltiin varmasti siitä vähemmästä onnellisempia kuin ihmiset nyt ovat.

Esikoisen näkökulma

Toinen yhteinen tekijä noissa kokemuksissa yli 40 vuoden takaa oli se, että olimme molemmat perheen esikoisia. Tämä seikka, jolla tänään ei ole samanlaista painoarvoa, toi meidät nuorempina lähemmäksi aikuisten maailmaa ja kokemuksia. Sekä isä että äiti mutta varmasti myös muut sukulaiset suhtautuivat ennen perheen esikoiseen eri tavalla kuin perheiden nuorempiin lapsiin.

En yhtään ihmettele, jos Esikoinen löytyy Finlandia-palkinnon tavoittelijoiden joukosta. Se on oikeasti hieno romaani.

Juha Pikkarainen

Esikoiset lähestyivät nuorempina aikuisuutta. Meille uskouduttiin mutta myös uskottiin aikuisten tehtäviä aikaisemmin. Nämä perheen esikoisen kokemukset Jari Tervo on mielestäni pystynyt kuvaamaan mainiosti uusimmassa romaanissaan.

Kirjailijan vapautta kirjoittaa fiktiivistä kertomusta on Jari Tervo osannut käyttää niin kuin sitä pitääkin käyttää. Hän uskaltaa yhdistää vuoteen 1972 oikeasti aivan eri aikana tapahtuneita asioita kuten isoisoäitinsä ja tätinsä kertomukset menneisyydestä tai patologin murhan reilut 15 vuotta myöhemmin. Koska romaanin kuvaama aika oli hyvin poliittista ja romaanin perhe avoimesti kommunisteja, oli aivan luonnollista liittää Ceylonin vapaustaistelu ja saarelta kotoisin olevan patologin murha romaaniin. Se on mielestäni hyvä osoitus kirjailijan omaperäisestä luovuudesta.

Mielestäni Jari Tervo on romaanissaan Esikoinen tehnyt hienon paluun kotikaupunkinsa kuvaajaksi ja kertojaksi. Omista henkilökohtaisista muistoista johtuen minulle tuli romaania lukiessa haikea ja vähän surullinen olo. Väkisin piti vakuuttaa ja todistella itselleen, että noista ajoista on oikeasti kulunut jo yli 40 vuotta, melkein ihmisen elämä. En yhtään ihmettele, jos Esikoinen löytyy Finlandia-palkinnon tavoittelijoiden joukosta. Se on oikeasti hieno romaani.