Vain pirskatti kelpasi – 1950-luvun Ylessä kirjattiin voimasanat raporttiin

Studiossa oli kaksi flyygeliä. Toisella sai soittaa vain klassista musiikkia, toisella viihdemusiikkia. Kullervo Linnan orkesteri ei esimerkiksi koskaan saanut soittaa sillä paremmalla flyygelillä. Muun muassa tällaisia yleisradiomuistoja löytyy kokkolalaiselta Bo Stenmanilta.

Kotimaa
Kuvassa tuntematon mies  radiokaitteen äärellä
Bo Stenmanin kokoelmat

Bo Stenman pääsi tekemisiin Yleisradion kanssa jo pikkupoikana. Kokkolassa aloiteltiin 1940-luvulla alueellista ruotsinkielistä ohelmatoimintaa, ja opettajaäidistä tehtiin oman työn ohessa ohjelmapäällikkö. Gunnevi Jaatinen-Stenman valjasti radiotyöhön välillä koko perheensä. Kaupunginjohtaja-isä kirjoitteli revyitä, Bo ja siskonsa lauloivat ja esiintyivät lastenohjelmissa.

Kun ikää tuli enemmän, Bo lähti muutamaksi vuodeksi Yleisradioon Helsinkiin. Hommia löytyi tekniikan puolen apupoikana ja myöhemmin vahtimestarina. 1950-luvulla radiossa voimasanat ja kaksimielisyydet olivat tiukasti pannassa, sinuttelustakaan ei innostuttu.

– Potkuja ei tullut, mutta kirjoilusta tehtiin heti kirjallinen raportti. Pirskatti oli vahvin sana minkä sai sanoa, muistelee Stenman.

Potkuja ei tullut, mutta kiroilusta tehtiin heti kirjallinen raportti.

Bo Stenman

Kiroiluraportit eivät olleet salaisia, vaan kulkivat vahtimestarin käsien kautta. Kerran silmiin osui myös kiellettyjen äänilevyjen laatikko.

– Päällimmäisenä näytti olevan savikiekko Suutarin tyttären pihalla. Alli Paasikivihän oli suutarin tytär, siksi levyn soitto oli aikoinaan kai kielletty.

Kello soi ja käsky käy

Apupoikana oppi lakaisemaan lattiat tehokkaasti, niin, ettei pöly noussut ilmaan. Vahtimestarina oli toisenlaiset kiireet. Kun soittokello pirahti, piti viivana kiitää kysymään, mitä kulloinkin omassa huoneessaan soittonappulaa painanut tarvitsi.

Stenman juoksi johtajien ja toimittajien asioilla. Palautetta tuli suurin kirjaimin, jos ei hoitanut hommaansa tehokkaasti.

Lyhyt Rissanen hyppi ja haukkui, pitkä Aarnio kumarteli ja haukkui. Minä siinä heidän välissään kuuntelin ja pelkäsin.

– Kerrankin sain hyvät haukut, kun en vienyt heti salamana johtaja Rissaselta tärkeää paperia johtaja Aarniolle. Oli se koomista, lyhyt Rissanen hyppi ja haukkui, pitkä Aarnio kumarteli ja haukkui. Minä siinä heidän välissään kuuntelin ja pelkäsin, Stenman nauraa.

Stenman muistelee, että Yleisradiossa oli 1950-luvulla hyvä henki ja innostava ilmapiiri. Aina oli jotakin mielenkiintoista meneillään. Esimerkiksi teekkareiden televisiokokeilu toukokuussa 1955.

– Radion teknikko Mechelin oli jollakin lailla mukana teekkareiden projektissa. Hän kai kävi säätämässä lähetintä. Kenkälaatikon kokoinen kamera kuvasi, ja me seurasimme mustavalkoista kuvaa. Ihmettelimme, että voi kuinka paljon ihmisiä juoksee kahvilaan.

Haave toteutui parketilla

Töitä tehtiin työtakki päällä mutta yleisradiolaisena piti pukeutua työn ulkopuolellakin siististi. Stenman yritti hommata uutta pukua osamaksulla, kauppias soitti

Kuvassa kuuluttaja Carl-Erik Creutz.
"Radiokreivi" Carl-Erik Creutz lahjoitti kuvansa Bo Stemanin äidille.

Yleisradioon, ja johan onnistui. Radio maksoi puvun ja sai rahansa takaisin, kun summa lyhennettiin kuukausittain Stenmanin palkasta.

Carl-Erik Creutz, Pekka Tiilikainen, Niilo Tarvajärvi. Bo Stemanin puheessa vilahtelee tuttuja nimiä. Yksi muisto on melkein ylitse muiden.

–Yleisradiolla oli henkilökunnalle juhlat hotelli Adlonissa. Siellä oli myös Maj-Britt Heljo, jota ihailin hirveästi. Sain tanssia hänen kanssaan, eikä hän suhtautunut meikäpoikaan mitenkään ylimielisesti.