Euroopan laidalta: Turvallisuusuhkia Koillis-Euroopassa

Milloin on oikea aika aloittaa keskustelu Naton jäsenyydestä? Ruotsissa tämä kysymys esitettiin ensi kertaa vakavasti vuonna 1996 eli 17 vuotta sitten - Suomessa pari vuotta myöhemmin. Tähän mennessä tuo oikea aika ei ole koittanut kummassakaan maassa.

Euroopan laidalta
Grafiikka.
Yle Uutisgrafiikka

Miksi näin on, ja mitä se merkitsee Pohjolan ja koko Itämeren alueen turvallisuudelle, sitä pohdittiin viime viikonvaihteessa Tallinnassa, suomalaisen diplomaatin ja historioitsijan *Max Jakobsonin *muistoseminaarissa. Hänen syntymästään tuli viime sunnuntaina kuluneeksi 90 vuotta.

Virolaiset olivat mukana korkean tason joukkueella, jota johti presidentti Toomas Hendrik Ilves.

Latvialaiset olivat paikalla puolustusministeriönsä virkamiesvoimin. Ruotsista oli mukana tutkijoita, lehtimiehiä ja kansanedustajia. Suomalaisia läsnä oli toistakymmentä, kärjessä seminaarin pääpuhujaksi kutsuttu ministeri Jaakko Iloniemi.

Keskustelut käytiin suljetuin ovin, eikä sanoja säästelty puolin eikä toisin. Presidentti Sauli Niinistön viime kesänä Kultarannassa järjestämässä tuuletuksessa henki oli sama, mutta siellä keskustelut käytiin yhden joukkueen sisällä. Nyt kuvaan tulivat myös valtioiden väliset jännitteet, erilaiset historialliset kokemukset - myös pelot ja epäluulot.

Monista asioista oltiin yhtä mieltä. Niistä tärkein oli se, ettei Koillis-Euroopan alueellinen turvallisuus voi rakentua Euroopan unionin eikä Lissabonin sopimuksen solidaarisuuslausekkeen vaaraan, olivat yksittäisten maiden puolustusratkaisut millaisia tahansa,

Uhkakuvista puhuttiin paljon. Venäjän ja Valko-Venäjän mittava yhteinen sotaharjoitus, jossa simuloitiin koordinoitua hyökkäystä länteen, oli herättänyt huolta Baltiassa, kun taas suomalaiset ja ruotsalaiset suhtautuivat asiaan viileämmin. Tapa, jolla Venäjä kuritti asevoimin Georgiaa ja uhkailee nyt Ukrainaa ja Moldovaa, huoletti kaikkia.

Perinteisiä uhkakuvia enemmän osanottajia kuitenkin askarrutti kaksi ongelmaa, joihin ei löydetty mitään vastausta.

Toinen niistä kuului: Kykenevätkö Ruotsi ja Suomi enää jatkossa uskottavasti huolehtimaan omasta puolustuksestaan? Ja toinen: Jos vastaus ensimmäiseen kysymykseen on kielteinen, onko sotilaallisen liittoutumisen mahdollisuus niille enää tarjolla?

Aiemmin sotilaallisesti vahvan Ruotsin puolustus on vuosikymmenessä ajettu tilaan, jota voi täydellä syyllä kutsua surulliseksi - ruotsalaiset itse käyttivät asiasta värikkäitä puheenvuoroja. Suomessa totuuden hetki on edessä viimeistään vuonna 2015, sen tietävät jo kaikki.

Baltian maiden kannalta Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys nähdään niiden etujen mukaisena. Ne uskovat, että uusi asetelma alentaisi sotilaallista uhkaa ja painetta koko alueella. Niiden suurin huoli on pelko siitä, että Naton ovi sulkeutuu ja että Suomen ja Ruotsin omat kuvitelmat Nato-optiosta ovat muuttumassa itsepetokseksi.

Erityisen ankarasti varoitettiin kuvittelemasta, että jäsenyyttä voitaisiin menestyksellisesti hakea kiristyvän jännityksen oloissa tai kun uhka on jo osoittautunut todelliseksi. Siinä tilanteessa Nato tulisi tekemään kaikkensa jännityksen lieventämiseksi, kun taas uusien jäsenten ottaminen nähtäisiin vihamielisenä tekona. Nato laajenee vain suhteellisen syvän rauhantilan oloissa, Tallinnassa korostettiin.

Kun näin monia suuria epävarmuustekijöitä on ilmassa samanaikaisesti, ainoa tie eteenpäin löytyy alueellisen puolustusyhteistyön kehittämisen kautta. Kuinka pitkälle Suomi ja Ruotsi voivat pohjoismaisen puolustusyhteistyön osalta edetä - ja voidaanko Baltian maat jotenkin kytkeä siihen mukaan, siihen tulisi poliittisen päättäjien antaa nopeita ja selkeitä vastauksia.

Tämän keskustelun aika on nyt, sanoo Kataisen hallituksen ohjelma mitä tahansa.