Sananen – Kaikki on jonossa

Jonottaminen on parasta. Siinä oppii salaa ja saa kiinni itsensä kyseenalaisista ajatuksista. Se on omaa aikaa kiireiselle keski-ikäiselle.

Näkökulmat
Toimittaja Mikko Maasola

Jonottaminen on mun juttu. Näin vanhaksi piti elää ennen kuin sen tajusi. Viimeksi olen päässyt jonottamaan, oikein kunnon jonoon, lentokentällä ja yleisessä ruokalassa. Ne olivat hetkiä täynnä rikastavaa vuorovaikutusta, vaikka en tainnut vaihtaa sanaakaan etuilevan vinkuintiaanin kanssa.

Nuorempana sitä luulee, että elämä alkaa vasta jonottamisen jälkeen. Mutta elämä on siinä jonossa! Siinä olen oppinut eniten. Ihan perusasioita. Toista ei saa työntää, äänekäs tuhina ei auta mitään, hyväksi revitty ryhti on paitsi terveyskysymys myös seksikkään näköistä, tissejä ei saa tuijottaa, teputtaminen saa näyttämään avohoitopotilaalta. Se on kuin muisto lapsuudesta, jolloin tampattiin neppisrataa pikkuautoille. Se on mennyttä, nyt ollaan aikuisia.

Nuorempana sitä luulee, että elämä alkaa vasta jonottamisen jälkeen.

Jonottaminen tuntuu aluksi pahalta. Neljänkymmenen metrin jono näyttää pahalta; laumasieluisilta tuoksuvia lampaita jököttämässä vailla omaa tahtoa. Ei silmin havaittavaa liikettä. Mutta siihen päähän kannattaa mennä. Se on pää, josta pääsee kurkistamaan elämään.

Haluan jonottaa mahdollisimman paljon. Mutta sen jonon täytyy olla fyysinen jono, lihaa ja kirjavia ryhtejä. Kun asetun siihen toisen ihmisen perstuntumaan, koen lämmintä yhteyttä, harvinaista samuutta, sellaista mitä ei uutisista löydä eikä netin keskustelupalstoilta.

Jonossa tuntee kuuluvansa ihmiskuntaan. Toisen puhaltaminen on musiikkia korvalle ja jos olisi niskatukkaa, se lepattaisi puolelta toiselle kuin lepakkomiehen varusteet.

Jonoon marssiminen on omistajaohjausta parhaimmillaan. Minä omistan tämän kehon ja roudaan sen ylpeänä osaksi ihmiskunnan ketjua. Minulla on tarpeita, juuri nyt nälän taittaminen, ja tätä hyllyvää temppeliä raahaamalla olen hetki hetkeltä lähempänä tavoitettani.

Jonossa tuntee kuuluvansa ihmiskuntaan.

Pankissa tilanne on toinen. Siellä otetaan laitteesta lappu. Kädessä on numero, vangin ainoa kutsumanimi. Sinut omistaa pankki ja nyt se käyttää omistajaohjausta. Jokainen blinksahdus erittää stressihormonia ja penkkeihin kiinni kasvaneet eunukit testaavaat miten käden runsas hieneritys vaikuttaa paperilapun kesto-ominaisuuksiin. Et tiedä mille luukulle omistaja sinut ohjaa - ei tämä ole jono, tämä on marssijärjestys joka sinulle opetetaan.

Fyysinen jono on demokratian viimeinen linnake, kotimainen vastine Kiinan muurille. Se on mielenosoitus eriarvoisuutta vastaan, kaikki ovat täsmälleen samassa jamassa. Kaukaa katsottuna, lämpökameran kuvassa, tämäkin jono on kuin kastemato. Sen arvo on siinä, että se on olemassa.

Jonottaminen on omaa aikaa! Kuntosalilla oma aika sattuu. Siellä se myös maksaa.

Mitä valtavampi jono, sitä paremmat mahdollisuudet päästä omiin ajatuksiin. Puolen tunnin jono on jo hyvä. Siinä ehtii katsella naisia, ja miehiä, koolauksia (siis kotimaisen työn jälkeä), kampauksia, karvalakkeja ja kumiteräsaappaita. Siinä kuulee omia ajatuksiaan ja ventovieraiden puhetta. Noita lauseenpätkiä ei ole valinnut kukaan journalisti, ne ovat ihmisten omaa puhetta, jostain kitalakeen liimautuneita.

Jonottaminen on omaa aikaa!

Jonossa olen oppinut paljon. Miten hillittömän pitkiä nuoret nykyään ovat ja hyvällä tavalla huolettomia. Jonossa on draamaa. Joku etuilee ja paljastaa egonsa. Mikä tiimi laittaa ohituskaistan väen kuriin ja millä sanamuodoilla? Ihmisten verenpainetta on myös kiva arvailla siitä, miten alas lasit nenänvarrella luistavat.

Jonottamisessa on fantastista myös seisominen. Mitä pitempään saan tässä matkata, omissa fantasioissani, sitä varmemmin olen poissa pahanteosta – istumisesta. Istuminen on vaarallista. Näin ajat ovat muuttuneet. Ennen puhuttiin, että naapurin nuorisorikollisen Jarnon elämä se oli vaarallista, kunnes pääsi istumaan – ensimmäistä tuomiotaan.

Onneksi pääsi välillä jonottamaan. Peltimuki ojossa, ajatus vapaudessa.

Maallikkosaarnaaja Maasola