Näkökulma: Rengasmambo ja liperiläinen ruletti

Jokainen itseään kunnioittava miesautoilija vaihtaa parhaillaan - tai suunnittelee vaihtavansa - talvirenkaat itse. Niin omaan kuin vaimonkin autoon. Ihan ite vaihtoi renkaat myös Yle Pohjois-Karjalan päällikkö Jyrki Utriainen. Ja koki kovia.

liikenne
Talvirenkaan pultit kiristetään ristikkoavaimella.
Hanna Lumme

_Prologi: Muistatteko vielä takavuosien viihdeohjelman, Velipuolikuun, ja sen klassikkosketsin ’Muista nöyryys’? Siinä Kari Heiskasen esittämä reppana, jonkin sortin peräkammarin poika, saapuu kauppa-asioille. Häntä kohdellaan monella tapaa kaltoin, mutta mies muistaa olla nöyrä, ja hän kääntää aina toisenkin poskensa. Lopputulos on se, että iskuja sataa sille toisellekin poskelle. Silloinkin: muista nöyryys. _

Eukko vihjaili tässä viime perjantaina renkaiden vaihdosta. Oli ottanut hieman itseensä, kun kesätossut oli vielä alla molemmissa autoissa ja oli joutunut tekemään kaupunkireissun yleisillä – maalla kun asutaan.

Tartuinkin sitten tuumasta toimeen töiden jälkeen. Olenhan sentään vaihtanut suvun miesten opeilla ja joskus heidän avustuksellaan renkaita viimeiset 27 vuotta. Välillä on pihassa ollut kolmekin kulkupeliä, että on urakan makuun päässyt.

Kasattiin siinä sypäkästi kaikki tarpeellinen, ja ei kun eukon auto tunkille. Lunta tuli taivaalta ja pimeänkin tiedettiin laskeutuvan kohta puolin.

Alku oli ihan lupaava. Unohdin ainoastaan, että kompurahan (kompressori, tuo mekaaninen ahdin, jolla saadaan aikaan ilmanpainetta, toim. huom.) veteli viimeisiään jo kesällä. Vasta hankittu ilmanpaineella toimiva pulttiavain kyllä toimi, mutta kompurasta piti käydä joka renkaan kohdalla painamassa sulake takaisin pesään, jotta se lähti taas tulille. Pieni harmitus meinasi hiipiä mieleen, mutta muistin nöyryyden. Liperiläinen ruletti – ammutaan pulttipyssyllä ja juostaan lataamassa kompura.

Sitten vastus koveni, ja lopulta kohtasin voittajani. Oma, kesällä Saksasta haettu kulkupeli sai nyt ensi kertaa talvipyörät alleen.

Takapyörien pultit kiertyivät nätisti auki, tosin aina välillä kompuralla juosten. Mutta vanteet eivät hievahtaneetkaan paikaltaan. Vaikka niitä rynkytti, potki, löi moukulla, väänsi, kampesi ja rukoili. Navetasta haettu vanha, paksu ja riittävän pitkä harjaterästanko auttoi lopulta. Vipuvarren voima riitti, takarenkaat lähtivät lopulta irti. Syy jumiinkin selvisi: keskiöön oli laiteltu jotakin tuntematonta saksalaistöhnää, joka piti viilailla pois. Tai sitten kyse oli hapettumisesta.

Ja päivä siinä jo kivasti laski mailleen.

Meitä tee-se-itse-miehiä mahtuu Suomemme maahan, niinpä päätin hämärästä huolimatta jatkaa kovalla itseluottamuksella eturenkaiden pariin. Eihän tätä nyt sovi jättää kesken. On sitten hyvä mieli, kun homma on saatu hoidettua.

Havaitsin nopeasti, että eturenkaiden pultit oli väännetty vastikään huollossa ilmanpaineella niin tiukkaan, etteivät ne lähteneet lekallakaan auki. Toiset pultit antoivat lopulta periksi – voima oli kanssani - ja rengaskin lumpsahti paikaltaan kuin itsestään. Kolmas tassu vaihdettu.

Sitten toinen etunen. Niitä pultteja temmoin, väänsin, kiroilin, löin jälleen moukulla, potkin, itkin, en oikeesti itkenytkään, pompin voimavarren päällä, hajotin kaksi perintöhylsyä, väänsin auton oman rengasavaimen pilalle ja sitä rataa.

Eukko olisi sanonut tässä kohtaa, että isännällä paloi hihat. Ja pahasti. Itse sanoisin, että käämi vähän kuumeni. Se toinen vasta. Näkökulmakysymys.

Pidin kuitenkin tässä vaiheessa pienen ruokatauon. Liekö proteiinipommi auttanut, mutta kun jatkoin samoilla metodeilla, neljä viidestä pultista oli lopulta löysytetty.

Siihen viidenteen se homma sitten tyssäsi. Onnistuin tösväämään lukkopultin haitat pilalle, ja pultti jäi tietty jumiin. Ja jumissa se on edelleenkin.

Täydellisen perjantaipuhteen kruunasi se, kun autokatoksen diskovalot alkoivat toimia. Lähestymiskytkin oli tietty renkaanvaihtopaikkaan nähden eri puolella, eikä liikkeeni laukaissut valoja päälle. Piti käydä heilumassa välillä auton toisella puolella. Aikamoista mamboa. Muistin, että olin vannonut monena syksynä asentavani katkaisijan noihin kirottuihin valoihin, että ne saisi pakotettua päälle.

Tähän kaikkeen kului aikaa neljä tuntia. Jokaista lihasta ja niveltä kolotti. Puhumattakaan mentaalisista vaurioista.

Tässä vaiheessa olisi pitänyt jälleen muistaa nöyryys. Silloin olisi saattanut purkaa harmitustaan lausumalla ääneen: ”Voi hitsi”. Tai ottaa oikein järeät konstit käyttöön, ja lähteä tasaamaan tunnetilaansa lenkkipolulle.

Itse kirosin kuin puolijauhoinen, paiskoin meisseleitä ja tunkkia, urahtelin eukolle, menin saunaan mököttämään ja korkkasin putelin. Ihan vaan sellaisen pienen ja vain kolmetolppasta. Taisihan siinä tarkkaan ottaen mennä niitä parikin.

Saunan jälkeen avasin telkkarin ja sieltä tuli Vain elämää. Siitä se sitten helpotti. Ymmärrän senkin, jos joku toinen olisi ottanut nuo kiekit vasta tässä kohtaa, kun tuo kyseinen tv-ohjelma sieltä tulee juuri nyt. Näkökulmakysymys. Tämäkin.

Keväällä vaihdan taas renkaita. Vaikka sitten pohjoiskarjalaista urheilijasankaria mukaillen, rätymäisittäin, ihan vaan vittuillessani.

Kohtaloa ja muita korkeampia voimia uhmaten. Kevään riemuja vuotellessa.