Pyhän puhe vaatii arkista työtä

Hyvä saarna on konkreettinen, pysyy asiassa ja sanoo asiat ymmärrettävästi. Siinä puhuja, seurakunta ja Luoja ovat keskustelussa, sanoo saarnaaja. Mutta tekstin maalliselle luojalle saarnan synnyttäminen voi olla monen päivän prosessi – tuskainen työ, joka pitää saada valmiiksi niin, ettei paniikki ehdi iskeä.

Kotimaa
Saarnastuoli
Saarnastuolit on yleensä kirkoissa sijoitettu kirkkoväen penkkejä korkeammalle. Kuva Rautjärven kirkosta.Yle

Kappalainen Marja Kopperoinen Kokkolasta muistuttaa, että ihmiset ovat toki erilaisia. Toisille kirjoittaminen on varmasti helpompaa.

– Minulle se ei koskaan ole helppoa: se on työtä. Luomisen tuskaa on aina.

Luomisen tuskaa on aina.

Kappalainen Marja Kopperoinen

Kopperoinen aloittaa työn jo pari viikkoa ennen saarnahetkeä lukemalla tekstin ja ehkä jotain selitysteoksiakin. Sitten asia jää hautumaan ja Raamattu ehkä auki oikeasta kohdasta kohdin, niin että sitä voi vilkaista ohikävellessä. Ajatuksia voi tulla mieleen muissakin yhteyksissä, kuten pitkillä ajomatkoilla. Joskus Kopperoinen tutkii kirjan kreikankielistä laitostakin. Prosessi kestää pari viikkoa – ja sieltä saa aina jotain ulos.

Raamattu alttarilla.
Petri Aaltonen / Yle

Itse kirjoitustyön kappalainen aloittaa viimeistään torstaina. Hän varaa siihen yleensä yhden päivän, jolloin ei ole mitään muuta tekemistä. Sitten läppäri pöydälle, kirjoittaja sen ääreen ja keskittymistä.

– Se ei tule, jos ei tee.

Viime tippaan ei uskalla jättää, ettei iske paniikki. Kappalaisen pahin painajainen olisi se, että heräisi sunnuntain vastaisena yönä ajatukseen "ai niin, se saarna!"

Uutiset voivat muuttaa saarnan

Valmiinkin saarnan lopullinen versio vaatii vielä hienosäätämistä, jopa saarnastuolissa. Joskus teksti on syntynyt hyvissä ajoin ja sitten maailman tapahtumat voivat muuttaa näkökulman ja vaatia kirjoittamaan uuteen kuosiin.

– Hyvä saarna on konkreettinen, pysyy asiassa ja sanoo asiat ymmärrettävästi, tiivistää kappalainen tavoitteensa.

Kappalainen Marja Kopperoinen Kokkolan seurakuntayhtymästä.
Marja KopperoinenJussi Rovio / Yle

Toisaalta tilanne itsessäänkin elää ja puhuja voi huomata, ettei sanokaan kuten aikoi. Kappalainen Marja Kopperoinen ymmärtää saarnan sen vanhan kreikankielisen sanan pohjalta: homilia on yhtä kuin keskustelu. Kopperoinen kokee sen olevan keskustelua seurakunnan, saarnaajan ja Jumalan kesken.

– Olla yhtenä keskustelijana, sehän on aivan loistavaa.

Kopperoinen ei yleensä treenaa etukäteen, mutta radiojumalanpalveluksen alla hän kyllä kellottaa saarnan. Työstäminen itsessään vie tekstin lähes selkäytimeen. Se vapauttaa:

Tuntuisi vaikealta pitää sellainen saarna, ettei katsoisi ihmisiä.

– Tuntuisi vaikealta pitää sellainen saarna, ettei katsoisi ihmisiä. Huomaan että on jopa vaikeuksia pitää kädet aloillaan. Rupean puhumaan niin että katson ihmisiä, samalla saatan käyttää käsiä ja koen sen hyvin eläväisenä ja vuorovaikutuksellisena tilanteena.

Palautejärjestelmää tai arviointitilannetta seurakunnassa ei saarnan jäljiltä ole. Seurakuntalaisen kiitos sen sijaan lämmittää Kopperoisen sydäntä.

– Tulee sellainen olo, että hienoa että siinä oli jotain, mitä toinen sai.