Näkökulma: Minä ja mun vaatteet

Innokas kesätoimittaja nolostui kengistään. Toimittaja Minna Aula kertoo kolumnissaan, miten aikuistuminen on muuttanut hänen suhtautumista pukeutumiseen. Millaisia asumokia olet itse tehnyt?

Näkökulmat
Crocksit jalassa
Heidi Hannukainen / Yle

Kerran kesällä lähdin kiireessä juttukeikalle kuvaajaksi. Tulimme kollegani kanssa tehtaan pihalle ja valmistauduimme haastatteluun kun vilkaisin jalkojani. Olin unohtanut reikäiset muovikengät jalkaani! Kesätoimittaja sai pinnistellä ollakseen uskottava ja piiloutua kameranjalan taakse oikein urakalla.

Muovikengissä tehtaan taloudesta tiukkaaminen tuntuu kornilta. Pukeutumisella ei korosteta vaan itseään, vaan on kohteliasta muita kohtaan pukeutua edes jotenkuten asiallisesti.

Olen asiallisessa pukeutumisessa todellinen keltanokka. Reikäkengät jalassa minut on nähty muuallakin kuin tehtaan pihassa.

Naistenvaatekaupassa innostun ensin selaamaan vaaterekkejä, mutta innostus haihtuu nopeasti. En jaksa shoppailla ja sovitella. Aamulla leväytän vaatekaapin auki ja mietin, mitä tänään valitsen päälleni. Katseeni hakee nojatuolin selällä houkuttelevasti kuiskuttelevaa, tuttua ja turvallista hupparia, mutta sinnillä käännän katseeni takaisin kaappiin ja valitsen jotain asiallisempaa ja naisellisempaa.

Pitäisi olla hoikka, kaunis, lihaksikas, pitkä ja kaikin puolin täydellinen.

Tykkään laittaa hameen ja pinkin paidankin joskus, mutta mukavuudenhaluni on korkealla. Pari vuotta sitten vastasin hupparin kutsuun joka ikinen aamu ja annoin koulukavereiden naureskella ”tyylilleni”. Aikuistuminen tuo näköjään tullessaan myös ulkonäköpaineita.

En nyt tarkoita ulkonäköpaineita, jotka jokainen tietää. Pitäisi olla hoikka, kaunis, lihaksikas, pitkä ja kaikin puolin täydellinen.

Tarkoitan sitä, että pikkuhiljaa nuoruuden hälläväliä asenne tulee tiensä päähän ja se mitä pukeutumisella muille viestit, tulee entistä tärkeämmäksi. Siistit vaatteet tuovat uskottavuutta eikä kaikilla työpaikoilla arvosteta kotivaatteita, eikä ainakaan niitä reikäläpysköitä.

Vaatteilla kerrotaan kanssaeläjille kaikenlaista. Korostetaan omaa kroppaa, tuodaan esille naisellisuutta tai miehuutta tai sitten aatteita ja elämänarvoja. Täytyykö minun ollakseni asiallinen sitten pukeutua jakkupukuun?

No, niin pitkälle en ole vielä mennyt, enkä todennäköisesti menekään. Pukeutuminen liittyy vahvasti myös sukupuoleen ja pukeutumalla kategorisoituminen alkaa jo vauvoista. Pikkuhiljaa vaaleanpunaisesta ja -sinisestä ollaan pääsemässä eroon, mutta edelleen on olemassa tyttöjen ja poikien värejä. Keskustelu sukupuolten kaavoihin kangistuneisuudesta ei ole turhaa.

Monet nuoret ovat hukassa pukeutumisensa ja oman itsensä kanssa. Tytöt piiloutuvat poikien ylisuuriin vaatteisiin tai haluavat räväyttää pukeutumalla lyhyisiin hameisiin ja toppeihin. Merkkivaatteet ratkaisevat statuksen ja arvon – elämä pyörii vaatteiden ympärillä koko ajan.

Onneksi viimeistään aikuisena, kun on sinut itsensä kanssa, voi rohkeasti pukeutua niin kuin haluaa, naiset rennommin ja miehet värikkäämmin. Sukupuolesta välittämättä.

En minä nyt toki sentään joka päivä muovitossuissa hiiviskele, mutta korkkareita en laita jalkaan vieläkään. Ne eivät ole mukavia, vaikka joku niitä hyvännäköiseksi väittäisikin.