Näkökulma: Melkein kädetön innostui käsitöistä

Villasukan kantapään neulominen saattaa olla tuskien taival, mutta aina kannattaa yrittää. Toimittaja Tuija Veirto innostui käsitöistä monen vuoden jälkeen.

Näkökulmat
Villasukat

Luin jokin aika sitten Laura Honkasalon kirjan Kotikutoista.

Kolahti. Minäkin olen kirjailijan tavoin pitkän jääkauden jälkeen innostunut käsitöistä.

Ihan kädetön en ole, mutta vuosien saatossa käsityötunneilla jaetut opit olivat liuenneet jonnekin matkan varrelle. Kävi vähän niin kuin kielitaidolle, jota ei tarvitse harjoittaa. Kynnys käsitöiden tekemiseen kasvoi liian suureksi. Tuntui, etten viitsi edes yrittää.

Oli innoittavaa huomata, että sukan neulominen on kuin hiihto tai polkupyöräily. Kun siihen on lapsena oppia saanut, kyllä sen muistaa.

Eteenpäin mennään silmukka kerrallaan. Lopputulos on, jos ei loistava, riittävän hyvä. Omanäköinen. Jopa persoonallinen. Se on myös Laura Honkasalon kirjan viesti.

Minäkin olen pitkän jääkauden jälkeen kirjailijan tavoin innostunut käsitöistä

Itse kävin ottamassa tuntumaa neulomiseen lahtelaisen Käsityökeskus Kankurin Ilon ihanien rouvien sukkakerhossa. Vieriopetusta sain ystävältäni Helenalta.

Sen seurauksena innostuin paitsi tekemään valmiiksi kesken jääneen sukkaparin, myös jatkamaan heti perään toisella. Okrankeltaiset villasukat oli mahtavaa kietaista joululahjapakettiin!

Pieni vinkki kerhoille ja yhdistyksille, joissa osataan. Kannattaisi järjestää kädestä pitäen opetusta minun kaltaisilleni kertausharjoitusta janoaville tai toistaiseksi täysin taidottomille. Pidetäänhän aikuisille uimataidottomillekin kursseja.

Se voi olla pienestä kiinni, vaikka – ja tässä lainaan Veikko Huovista – lämpimästä kantapäästä villasukassa!

Ja ai niin, sukka neulotaan, kangas kudotaan. Näin minulle opettivat kankurilaiset. Mutta myös sen, ettei kielisekoilukaan ole niin nöpönuukaa.