"Yöhoidossa unirätti ja valokuva-albumi toivat helpotusta ikävään"

Lasten vuorohoito on nyt ensimmäistä kertaa Suomessa laajan tutkimuksen kohteena Perheet 24/7 -projektin yhteydessä. Pitkät hoitojaksot vuoropäiväkodissa ovat tyypillisiä mm. hoitoalalla. Sairaanhoitajana työskentelevä Tiina kertoo, että hoidon alku sujui kangerrellen, mutta lapsen iän karttuessa tilanne on helpottunut.

Kotimaa
Lapsi nukkumassa pinnasängyssä.
Mika Kanerva

Vuoropäiväkodissa hoidossa olevan 4-vuotiaan Teemu-pojan sairaanhoitajaäiti kertoo yksinhuoltajaperheen alkutaipaleesta vuorohoidossa:

– Sain järjestettyä niin, että olin hoitovapaalla siihen asti, kunnes Teemu oli täyttänyt kaksi vuotta. Alussa minua jännitti aivan kamalasti, miten menee, etenkin koska Teemu ei osannut puhua yhtään.

Tiina kertoo kaiken kuitenkin sujuneen suhteellisen hyvin alkukangertelun jälkeen.

– Päiväkodissa otettiin hyvin vastaan ja kerrottiin miten Teemun päivä oli mennyt. Sain sovittua työnantajan kanssa, etten tehnyt yövuoroja muutaman ensimmäisen hoitokuukauden aikana.

Kun yöhoito päiväkodissa alkoi, oli Teemu jo ollut yökylässä, erossa äidistä muiden sukulaisten ja tuttavien luona.

Hoitoalalle tyypillisesti Tiina tekee paljon yövuoroja sekä myös yövuorosta aamuvuoroon siirtymiä, jolloin lapsi on vietävä päiväkotiin jo kello 11 ja hänet ehtii hakea kotiin seuraavana päivänä kello 16. Hoitojakson pituudeksi tulee 29 tuntia. Mummola on satojen kilometrien päässä, joten siellä Teemu voi olla vain harvakseltaan ja silloin pidemmän jakson kerralla.

– Alussa Teemulla oli yöhoitokertoina mukana albumi, jossa oli meidän ja muiden läheisten kuvia sekä unirätti, jossa kulki mukana kodin tuoksua. Rätti kulkee mukana vieläkin.

Teemun äidin mukaan poika oli ensimmäisen vuoden ollut päiväkotiryhmässä vetäytyvä, hiljainen ja tarkkaileva, aivan eri ihminen kuin kotona.

– En tiedä, johtuiko se vuorohoidosta vai ylipäänsä joutumisesta eroon äidistä, mutta kyllä meillä illat olivat hirveitä. Hoitajien mukaan lapsi oli päiväkodissa tottelevainen kuin oppikirjassa, mutta kun päästiin kotiin ja lapsi oli siellä päivän pingottanut, niin kaikki räjähti käsiin. Samalla tavalla aamut olivat raskaita, kun kannoin huutavaa ja rimpuilevaa lasta kohti hoitopaikkaa.

– Teemu ei ensimmäisen vuoden aikana halunnut myöskään kertoa mitään, mitä päiväkodissa oli tapahtunut. Korkeintaan totesi, ettei enää muista.

Nykyisin kun päiväkotielämää on jatkunut jo yli 2,5 vuotta, on tilanne äidin mukaan muuttunut. Poika on rohkeampi toimimaan myös päiväkodissa ja saanut ystäviä, joiden kanssa tavataan päiväkodin ulkopuolellakin. Samalla iltaraivokohtaukset ovat jääneet.

Jutussa esiintyvien nimet on muutettu. Kuvan vauva ei liity juttuun.