Manun illallinen menee Koivistolta sivu suun

Moni kansalainen liittää sanonnan ”tulee kuin manulle illallinen” piakkoin 90-vuotisjuhliaan viettävään presidentti Mauno Koivistoon. Lentävän lauseen historia ulottuu kuitenkin huomattavasti kauemmas.

Kotimaa
Ransu keskustelee Suomen presidentti Mauno Koiviston kanssa.
Presidentti Mauno Koivisto ja Ransu Kultarannassa vuonna 1987.Antero Tenhunen / Yle

Kirjailija Jukka Parkkinen selvitteli tuttujen sanontojen syntyperää vuonna 2005 ilmestyneessä teoksessaan Aasinsilta ajan hermoilla - 500 sanontaa ja niiden alkuperä. Myös manun illallisen todellinen sylttytehdas löytyy joukosta.

Länsilainastahan on kyse, manu on kansan suussa muokkaantunut muoto ruotsin man-sanasta.

– Ilmaisu tulee manni-sanasta, joka oli mestaria tarkoittava sana, kuten pelimanni. Ennen vanhaan, kun suutarit, räätälit tai seppämestarit kiertelivät taloissa, olivat he tietenkin talon ruuissa. Luonnollisesti heille lankesi ruokahuolto työn ohessa, eli "manulle illallinen" on ikään kuin itsestään selvä asia, sovittu juttu, kertoo Jukka Parkkinen.

Turkulainen sananpoljento kuuluu kyllä hyvin hänen puheessaan.

Jukka Parkkinen

Monet muutkin yleiset sanonnat kantavat perintöä elämäntavoista, jotka alkavat olla jo vieraita kaupungistuneille sukupolville.

Esimerkiksi päivän ollessa pulkassa on turha hamuta vetonarua. Veistämällä lovet puisiin keppeihin, pulkkiin, pitivät isäntä ja torppari yhtenevää työaikakirjanpitoa maatalousyhteiskunnassa.

– Vanhat sanonnathan kuvaavat vanhaa agraarikulttuuria, ja ymmärrämme kyllä mitä ne tarkoittavat, mutta tausta ja historia on usein hämärtynyt, toteaa Parkkinen.

Sopuleille pureskeltavaa

Toki Mauno Koivistokin on jälkensä jättänyt suomen kieleen, kuten vaikkapa vertaamalla toimittajia sopuleihin. Yksittäisten sutkausten sijaan Parkkinen kuitenkin kiittelee Koiviston kansanomaista puheenpartta, jolla on ollut vaikutusta poliittiseen kielenkäyttöön.

– Koiviston suurin merkitys kielellisesti on mielestäni se, että hän oli ensimmäisiä noin korkeassa asemassa olleita vallanpitäjiä, joka käytti omaa murrettaan. Turkulainen sananpoljento kuuluu kyllä hyvin hänen puheessaan, ja minusta se oli hieno asia aikoinaan. Se varmasti jollain tavoin avasikin kielenkäyttöä vapaampaan suuntaan, että enää ei omia murteita hävetty tai piiloteltu.

Toimittajilla tosin tuntui olevan usein vaikeuksia sananselityksessä, ja Koiviston lausuntojen tulkitsemisesta kehittyi liki oma taiteenlajinsa.

Kirjailija Jukka Parkkinen hymähtää, että Turun murre tuskin oli ainoa syy toimittajien vaikeuksiin tajuta Koiviston sanomisia.

– Kyllä se varmasti liittyi Koiviston hieman jahkailevaan esiintymiseen. Hän fundeerasi eikä kovin äkkipikaisesti antanut lausuntoja vaan punnitsi sanomisiaan pitkään. Jotkuthan siihen hermostuivat, kuten Urho Kekkonen Koiviston pääministerikaudella.