Lestadiolainen mielenmaisema on armollinen ja ahdistava

Lestadiolaisuuteen on sisäänrakennettu syvä ristiriita. Ihmisessä käyvät loputonta kamppailuaan maailmallinen turmelus ja ikuinen elämänvoima, taivaallinen kipinä. Liikkeen historiassa uskovaisen osa on ollut usein raskas, eikä armo ole pyyhkinyt taakkaa olemattomiin.

Kotimaa
Suviseurateltta
Tapio Nykänen

Syksyn mittaan olen saanut olla mukana järjestämässä Lapin maakuntakirjastolla Poliittinen lestadiolaisuus-luentosarjaa. Luennoilla on käsitelty muun muassa Lars Levi Laestadiuksen ajattelun ja uskon yhteiskunnallisia ulottuvuuksia, nykyisen vanhoillislestadiolaisuuden valtamekanismeja, lestadiolaisuutta populaarikulttuurissa sekä naisen asemaa liikkeessä ja varsinkin sen rajoilla.

Tummenevan syksyn luennot ovat muistuttaneet siitä, miten moninaisesti Laestadiuksen parannussaarnasta siinnyt herätysliike on vaikuttanut pohjoisen eloon ja mentaliteettiin. Ensinnäkin Laestadius itse oli omanlaisensa renessanssi-ihminen, logoksen moniottelija. Miehessä vaikuttivat sekä hengen että järjen pyrkimykset. Hän oli luterilainen pappi, pietistinen mystikko, yhteiskuntakriitikko ja saamelaisten puolustaja, kasvitieteilijä, uskontotieteilijä ja filosofi.

Laestadius oli myös ankara reetori, joka hallitsi logoksen, eetoksen ja paatoksen keinot. Kuulijoidensa sydämet hän särki tehdäkseen heistä jälleen ehjiä: Laestadius ei olisi uskonut konsultin maksua vastaan lupaamaan muutokseen, joka on hauskaa, luovaa ja innovatiivista.

Pohjoisen Paavali

Laestadiuksen oppipoika Juhani Raattamaa oli puolestaan eräänlainen lestadiolaisuuden Paavali, joka kehitti tai vähintään systematisoi monet lestadiolaisuudelle sittemmin ominaiset opilliset erikoispiirteet. Raattamaa lukitsi taivaan portit ja antoi niiden avaimet oikeauskoisten seurakunnalle, siis Laestadiuksen seuraajien joukolle.

Armoa piti kyllä jaettaman kaikille, mutta kenestä tahansa ei ollut anteeksi antajaksi. Raattamaa tahtoi saarnata iloa ja pelastusta, mutta samalla hän tuli sementoineeksi jaon uskosta osallisiin sekä niihin, joiden osaksi koituu kamala kohtalo.

Nopeasti lestadiolaisuus levisi yli Pohjoiskalotin. Vahvimman jalansijan se sai Pohjois-Ruotsissa, Norjan Lyngenissä sekä Suomen Tornionjokilaaksossa, Koillismaalla ja Pohjanmaalla, jossa se viimein törmäsi Paavo Ruotsalaisen jykevään hahmoon. Kotiseudulla ankarat kiistat repivät liikkeen hajalle: pölyn laskeuduttua liikkeen valtauomaksi jäi vanhoillislestadiolaisuudeksi nimetty haara.

Veljessodat, erityisesti uskonnolliset, ovat katkeria, eikä erkaantuneista ole sittemmin ollut sopimaan asioista.

Synnistä armoon ja melankoliaan

Pohjoisten kylien ja kaupunkienkin mielenmaisemaa lestadiolaisuus hallitsi kauan ja värittää monin paikoin yhä. Lähimmäksi kollektiivisen tunteen kuvausta päässee taide. Lestadiolaisen mentaliteetin ulottuvuuksia ovat kuvanneet esimerkiksi Kalle Päätalo, Timo K. Mukka, Reidar Särestöniemi, Kalervo Palsa, Pauliina Rauhala sekä myönteisemmin sävyin Kaija Inkeri Kinnunen ja Antti Hyry.

Ensin mainittujen maalailuissa puhaltaa synnin hyytävä viima: se tukahduttaa vitaalisen ja eroottisen ihmisparan. Ahdasmielinen, verenkarvainen perinne kohtaa uuden maailman, jota se ei voi sietää – ihmiselle, joka on välissä, kamppailu on katkeraa. Teokset ilmentävät samalla sitä, kuinka lestadiolaisuus on osa pohjoisen ihmisen historiaa laajassa mielessä: sen synkkä mutta hopeareunainen henki leijuu kylien yllä armottomana ja samalla lohdun tuovana.

Kaija Inkeri Kinnusen teoksessa _Perintö _usko puolestaan on voimavara: Jumalassa ja hänen johdatuksessaan on vapaus, joka elähdytti myös Pajalan profeetta Laestadiusta aikanaan. Kaiken ytimenä on rakkaus, ei kiista. Tämä on se puoli lestadiolaisuudesta, jota julkisuudessa ei viime aikoina juuri ole käsitelty.

Lestadiolaistaustainen Finlandia-voittaja Antti Hyry on oma lukunsa. Hänen henkilöidensä elämä on verkkaista, ehjää, osansa hyväksyvää ja luottavaistakin. Melankolia on läsnä kaipauksessa, jota ihminen ei pääse pakoon, vaikka olisi lunastettu. Ehkä juuri Hyry voi olla silta, jonka kautta lestadiolaista mentaliteettia voi koskettaa. Jotain samaa lienee Pauliina Rauhalan _Taivaslaulun _tyynissä hetkissä, joissa todellisuuden osat tuntuvat asettuvan lepoon omille paikoilleen.

Myrskyn silmässä

Modernia menoa lestadiolaisuus ei ole päässyt pakoon. Erityisesti vanhoillislestadiolaisuus on ollut myrskyn silmässä. Kysymys ehkäisyn kiellosta, siis seksistä, ei anna liikkeelle siunaaman rauhaa. Pauliina Rauhala kuvaa kipein lausein sitä, millaista on olla lestadiolainen äiti muuttuneessa maailmassa, jossa pitäisi tinkimättä säilyttää alkuperäiseksi ymmärrettyä.

Lestadiolaisuudessa kasvaneet naiset ovat alkaneet vaatia hengellisiä ja ruumiillisia oikeuksiaan myös tutkimuksin ja julkilausumin. Samalla on kyseenalaistettu liikkeen omaehtoisuus monessa mielessä: tulessa on ollut erityisesti maallikoiden keskeinen rippi ja sen varjossa tehdyt julmat teot.

Uuteen uskonnollisuuteen?

Miten lestadiolaisuus yleensä ja vanhoillislestadiolaisuus erikseen säilyttävät identiteettinsä muutosvaatimusten edessä? Unohtaako luonnontieteellinen ihminen henkisen minänsä, puhuuko Laestadius tyhjille seinille?

Kuten kristinuskon yleensä, myös lestadiolaisuuden traditio on syvä ja vahva. Todennäköistä on, että muodossa tai toisessa se kokoaa siipiensä suojaan monet uskovat myös tulevassa maailmassa.

Jos läntisen maailman tappiota ennustanut saksalainen filosofi Oswald Spengler oli oikeassa, koittaa tällä vuosisadalla sitä paitsi uuden uskonnollisuuden aika.

Ihmiset huomaavat ylenpalttisen materialismin tyhjyyden ja etsivät vastauksia kosmiseen yksinäisyyteensä taas metafysiikasta ja uskonnosta. Silloin lestadiolaisuuden sanomalla lienee jälleen kuulijoita myös liikkeeseen kasvaneiden piirien ulkopuolella.

Kirjoittaja on tutkija ja freelance-toimittaja