Kuolema ei pelota krematorionhoitajaa: "Tässä vaiheessa kiireet ovat ohi"

Mika Pirskaselle kuolema on arkipäivää, sillä hän tuhkaa toistasataa vainajaa kuukaudessa. Kuolemasta on tullut melkein ystävä, mutta joskus lapsivainajien kohdalla hän kertoo miettivänsä, että miksi.

Kotimaa
Vatialan krematorion hoitaja Mika Pirskanen istuu päätteen äärellä valvomassa krematorion toimintaa
Vatialan krematorion hoitaja Mika Pirskanen valvoo päätteiltä valvomon lasin takaa näkyvää uunia.Kirsi Matson-Mäkelä / Yle

Tampereen ja Kangasalan rajalla on keväästä saakka toiminut Suomen modernein krematorio. Etenkin savukaasujen puhdistuksen takia Vatialan krematorio on Mika Pirskaiselle työpaikka, josta hän on ylpeä.

– Lähtökohta oli se, että tästä tulisi tilava. Ennen katsottiin kappelin kellarista pieni nurkka, johon uuni laitettiin.

Vainajat ovat tuolla puolella ja minä tällä puolella. Hyvin tullaan toimeen keskenään.

Mika Pirskanen

Pirskanen työskentelee krematoriossa yksin.

– Tähän on tottunut. Vainajat ovat tuolla puolella ja minä tällä puolella. Hyvin tullaan toimeen keskenään, Pirskanen naurahtaa mustan huumorin sävyttämänä.

Pirskaselle krematorionhoitajan ammatti on työ muiden joukossa. Myös suhde kuolemaan on arkipäiväistynyt.

– Kaikilla tämä lopullinen hetki on kuitenkin edessä. Jos jokaisen vainajan kohdalla rupeaisi miettimään, niin ei tästä työstä tulisi mitään. Silloin vähän miettii, kun lapsivainajia tuodaan, että miksi.

Pieni ammattikunta tapaa vuosittain

Pirskasen mukaan hänestä tuli krematorionhoitaja sattumalta. Hän oli ollut jo edellisessä työpaikassaan sairaalassa tekemisissä vainajien kanssa. Hetkellinen työttömyyskausi katkesi, kun hänet valittiin vahtimestariksi Tampereen Kalevankankaan hautausmaan kappeliin 11 vuotta sitten.

– Ensimmäinen työpäivä oli lauantai. Järjestimme siinä hautajaisia, veimme arkkuja kappeliin ja takaisin säilytystiloihin. Maanantaina oli sitten ensimmäiset tuhkaukset. Ei se tuntunut oikeastaan miltään.

Silloin vähän miettii, kun lapsivainajia tuodaan, että miksi.

Mika Pirskanen

Kalevankankaalta Pirskanen siirtyi Vatialaan krematorionhoitajaksi. Työ on Suomessa melko harvinainen.

– Meitä on aika pieni ammattiryhmä. Olisiko 40-50. Meillä on vuosittain tapaaminen, jossa saamme jutella kokemuksista.

Vatialan krematorio kiinnosti kollegoja jo rakennusvaiheessa.

– Tämä herätti todella suurta kiinnostusta. Täällä on käynyt monenlaisia ryhmiä tutustumassa laitokseen, kun tämä oli tosiaan ensimmäinen, missä on suodatinjärjestelmä.

Kuolema ei pelota

Minulla on aina aikaa kuunnella. Tässä vaiheessa ovat kiireet ohitse.

Mika Pirskanen

Vaikka Vatialankrematorion uuni käy täysillä, Pirskasella on myös aikaa myötäelää omaisten surua. Osa omaisista käy hakemassa läheisensä uurnan suoraan Vatialasta.

– Kun sitten näkee uurnan pöydällä, niin kyllä se monet pysäyttää se hetki. He saattavat joskus kertoa vainajasta. Se ilmeisesti kuuluu suruprosessiin, että halutaan jakaa kokemuksia. Minulla on aina aikaa kuunnella. Tässä vaiheessa ovat kiireet ohitse.

Pirskanen pitää itsenäisestä työstään. Hän voisi hyvin kuvitella tekevänsä töitä krematoriossa eläkeikään saakka. Ammatti herättää tosin suurta kummastusta.

– Kun kerron oudommille, että olen krematorionhoitaja, ensimmäisenä tulee naurua. Kun he sitten katsovat ilmettäni ja tajuavat, että kyllä se sittenkin taitaa tosissaan olla, niin alkaa loputon kysymysten tulva.

Poltetaanko se arkku siinä? Nouseeko se vainaja istumaan siellä uunissa? Ja onko se nyt varmasti se oikea vainaja?

Vastauksina kysymyksiin: Kyllä, ei, kyllä.– Ihmisiä tosiaan kiinnostaa tämä ammatti, kun tämä on niin harvinainen.

Sen verran Pirskanen on miettinyt omaa kuolemaansa, että hän haluaa tuhkauksen.

Sitäkin olen miettinyt, että tuhkani voisi laittaa järveen. Näsijärvi kuulostaa hyvältä.

Mika Pirskanen

- Ilman muuta sitten tuhkaus aikanaan. Sitäkin olen miettinyt, että tuhkani voisi laittaa järveen. Näsijärvi kuulostaa hyvältä. En halua hautakiveä mihinkään.

Kuolema on krematorion hoitajalle enemmän ystävä kuin vihollinen.

– Kyllä siitä alkaa pikkuhiljaa tulla ystävä. Kun me kuitenkin kaikki täältä ainakaan lähdetään. Ei ole kuolemanpelkoa. En kammoksu sitä.