Näkökulma: Syyllistyin kaksinnaimiseen - eli eron kallis hinta

Olin vapaa. Istuin baaritiskillä, ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen, vastaeronneena. Oloni oli euforinen ja tilasin kaikkea: uudet korkolaput, avaimia, avaimia ja lisää avaimia. Kengänkiillotusainetta, suojasuihketta ja niitä pieniä erivärisiä muovinpaloja, joilla erottaa avaimen toisesta.

Näkökulmat
Ami Assulin
Yle

– Pane siihen vielä pari avaimenperää, huikkasin suurpiirteisesti suutarille.

Baaritiski kuului kauppakeskuksen pikasuutarille, joka oli ostanut sen vanhasta ravintolasta. Avauduin. Kerroin suutarille, tuiki tuntemattomalle, että seitsemän vuoden surkea avioliitto on nyt lopullisesti ohi. Tunsin suurta helpotusta ja iloa.

Olin vienyt tytöt mummolaan yökylään ja olin vapaa, ensimmäistä kertaa. En vaan enää muistanut, mitä silloin kuuluu tehdä. Suutari on sulkemassa liikettään ja pyysi minua oluelle. Kieltäydyin hämilläni. En minä sitä ollut tarkoittanut.

Nyt, 16 vuotta myöhemmin, en enää ole varma, mihin menin. Ehkä kotiin. Mutta siitä alkoi uusi elämä, minulle ja kahdelle tyttärelleni, sillä hetkellä vain viisi- ja kolmevuotiaille. Sen muistan, kun vein avioeron toisen vaiheen paperit käräjäoikeuteen. He kysyivät, kenelle lasku lähetetään.

– Minä voin tarjota, silkasta ilosta, naurahdin virkailijalle ja maksoin summan pois.

En olisi koskaan uskonut, että näin käy, mutta olin kantapään kautta oppinut, että joissakin tilanteissa on vain pakko erota – etenkin lasten vuoksi, niin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin. Alkuun kodin ilmasta tuli kevyempää hengittää. Sitten sen täytti suru, viha, rahattomuus, yksinäisyys – ja siitä huolimatta monet iloiset, ikimuistettavat hetket.

Muistan, kun ex-mies saapui lastenvalvojan vastaanotolle voitonriemuisena heiluttaen lappua, jonka mukaan hänet oli juuri irtisanottu: hän ei voisi maksaa ollenkaan elatusmaksuja. Tiesin, ettei se ollut totta. Tiesin, että pienyrityksessä voi kaveripomon kanssa tehdä vaikka tällaisen silmänkääntötempun – siitä huolimatta, että työt jatkuivat. Lastenvalvojakin tiesi.

– Muttet sinä sille mitään voi, hän tokaisi kuivasti.

Sain yksinhuoltajuuden – exä halusi sitä – ja valtiosta tuli lasteni isä. Muutamia satoja euroja, tai alussa markkoja, siinä mielessä enemmän, kilahti tililleni kuukausittain. Eivät ne lasten kuluihin riittäneet, sitä huonommin, mitä vanhemmiksi tytöt varttuivat, mutta olihan niistä apua. Muutaman vuoden kuluttua, ihan totta, tyttöjen isä voitti lotossa. Sitten hän otti ja lähti, muutti toiseen maahan, entiseen kotimaahansa. Meillä ei ollut varaa matkustaa yhtään mihinkään kymmeneen vuoteen.

Olin isä ja äiti, autonkuljettaja, kokki, talonmies, pyykkäri. Niin, ja töissäkin minä olin: määräaikaisessa työsuhteessa toisensa jälkeen, kesällä kenkää ja talvella taas töitä, sairastaminen ja väsyminen ankarasti kielletty – pitihän töitä olla tulevaisuudessakin. Olin väsynyt, kuolemanväsynyt, ja silti jotenkin helpottunut: ainakaan minun ei tarvinnut väitellä kasvatuksesta kenenkään kanssa.

Tytöt kävivät päiväkotia, ala-astetta, yläastetta ja lukiota. Iloisia, ihania tyttöjä, mutta kova ikävä isää. Pari kertaa ex-mieheni tuli käymään, lomalle, asui meillä. Kiristelimme hampaita, muka salaa lapsilta, ja tulimme toimeen joten kuten. Vuosien päästä tytöt sanoivat ymmärtäneensä, että näin oli kuitenkin parempi. Mummo kuoli, mutta naapurit antoivat kullanarvoista tukea.

Yksitoista vuotta eron jälkeen tapasin nykyisen aviomieheni ja pari vuotta myöhemmin menimme naimisiin. Meistä tuli uusperhe ja sillä oli hintansa – menetin yksinhuoltajavähennykset, kymppejä tosin vain per lapsi ja kuukausi. Miehelläni oli edellisestä liitostaan kaksi omaa, opiskelijaelämää aloittelevaa lasta sponsoroitavana – miksi hänelle olisi enää meidän kulumme kuuluneet? No, lapsilisät loppuivat joka tapauksessa, kun tytöt täyttivät seitsemäntoista ja yhdessä olimme silti taloudellisesti vahvempia: pääsimme jopa käymään tyttöjen isän luona siellä toisessa maassa, kaikki yhdessä ja sulassa sovussa. Sillä matkalla muistin ensimmäisen kerran, että tyttöjen isällä on myös monia hyviä puolia. Kun hän saatteli meitä paluulennolle rutistin hänen käteensä viimeiset paikallisvaluutat – vuodet eivät olleet kohdelleet häntäkään hyvin, valinnat olivat vaatineet veronsa.

Viime keväänä lukion toista luokkaa käyvä kuopus tuli täysi-ikäiseksi ja Kansaneläkelaitos muisti meitä kirjeellä jo hyvissä ajoin: Ilmoitus elatusavun maksamisesta, siinä luki. Maksetaan 53,88 euroa. Se oli puolen kuun raha, viimeinen elatusmaksu ikinä. Muita tukia emme olleet koskaan edes pyytäneet.

Pian sen jälkeen exäni välitti viestin: ota heti yhteyttä. Hän oli kotimaassaan joutunut pulaan sairauskassan kanssa: siellä kun seisoi selvästi, että olemme edelleen naimisissa, eikä hänelle silloin kuulu korvata sairauskuluja. Olimme kyllä muistaneet aikanaan ilmoittaa suurlähetystöön, että menimme naimisiin, mutta emme sitä, että erosimme 16 vuotta sitten. Exän kotimaassa emme siis olleet eronneet – eli minulla oli nyt kaksi aviomiestä!

Kesäloman ensimmäisenä päivänä kävelin maistraattiin pankkikortti tanassa: minun piti saada ex-miehelleni todistus erosta ja postittaa se hänelle pikana. Ei se paljoa maksanut, alle 50 euroa kirjattuine kirjeineen kaikkineen. Joka tapauksessa monta euroa vähemmän kuin tyttäreni viimeinen, valtion maksama elatusapu.

Pari kuukautta myöhemmin soitin perään: monien mutkien kautta avioeromme oli astunut voimaan myös siellä toisessa maassa.

Olen vapaa. Vai?

Ami Assulin
Kirjoittaja on ajankohtaisen kakkosen toimittaja ja valmistelee parhaillaan A2 Ero-iltaa.