Näkökulma: Armoton yleisö vaatii parasta

Oletko koskaan yrittänyt kertoa vitsiä yleisölle, joka ei selvästikään ymmärrä eikä haluakaan ymmärtää mitä yrität?

Näkökulmat
Samuel Beckett: Askeleet ja Viimeinen ääninauha
YLE Etelä-Karjala
Marjo Pirilä

Tiedätkö tunteen, joku katsoo kelloa, vilkuilee muualle, ei hymyile, on valmis keskeyttämään. Vitsisi lähestyy kliimaksia - tiedät, että avautuakseen vitsi vaatii tarkkaavaisuutta kuulijalta – laukaiset vitsin – ja kukaan ei naura. Pahin on edessä, sinun pitää kertoa muutama vitsi lisää, yleisö on täysin jähmettynyt ja alkaa seurata selviätkö loppuun asti.

Tuli mieleen tuollainen tukala tilanne, kun luin lappeenrantalaislähtöisen stand up-koomikon Heli Sutelan mielipidekirjoituksen muutama viikko sitten Etelä-Saimaasta. Sutela puolusti Lappeenrannan kaupunginteatteria ja kehui ohjelmistoa, jota kuulemma kiitellään pääkaupunkiseudulla asti. Tervetuloa vaan helsinkiläiset tänne teatteriin, mutta kyllähän paikallisen teatterin pitää ensisijaisesti jotenkin lyödä läpi omalla tontillaan.

Sutelalla oli kuitenkin yksi viisaus kirjoituksessaan. Hän kehotti yleisöä antamaan teatterille ja esityksille mahdollisuuden. Jos yleisö on tuominnut esityksen epäonnistumaan, se epäonnistuu.

Mutta hyvää esitystä ei tee pelkästään yleisön vastaanottokyky. Vaaditaan aika paljon muutakin.

Hyvää esitystä ei tee pelkästään yleisön vastaanottokyky

Käyn teatterissa keskimäärin kerran kuussa, ja ehkä yhden kerran vuodessa sattuu eteen näytös, jossa käsikirjoitus, ohjaus ja näyttelijätyö osuvat niin nappiin, että vastahakoinenkin teatterissa möllöttäjä sulaa. Kaikki muut ovat yleensä keskivetoja. Ei itketä, ei naurata, ei herätä suuria ajatuksia.

Niin kuin yleisöllä on oikeus odottaa esitykseltä elämystä, niin sillä on myös oikeus pettyä esitykseen olematta silti sivistymätön moukka ja taiteen ja teatterin vihaaja. Jos yleisö ei niele sekavaa ja epätasaista esitystä eikä haltioidu tekijöiden taiteellisista pyrkimyksistä ei se tarkoita sitä, että katsoja on juntti, joka haluaa pelkkiä musikaaleja ja viihdettä.

Ensi keväänä on jälleen lupa nostaa odotukset korkealle, kun Lappeenrannan teatterissa nähdään klassikkonäytelmä Mielipuolen päiväkirja, jonka ohjaa Kamran Shahmardan ja pääosassa esiintyy Jarno Kolehmainen. Teksti on loistava, ohjaajalla on paljon vakuuttavia näyttöjä takanaan ja Kolehmainen on kaupunginteatterin sivuroolien kuoliaaksinaurattaja.

Mutta vaikka resepti toimisikin, uuni olisi sopivan kuuma ja tarjoilu esteettinen, niin lopullinen maku syntyy vasta herkuttelijan suussa.

Twitter: @MarjoPiril (siirryt toiseen palveluun)