Ei ne osumat, vaan se asenne

Talvisodan legendaarinen "valkoinen kuolema" muistetaan ampumistaan puna-armeijan sotilaista. Paremmin Simo Häyhä muistetaan kuitenkin Ruokolahdella sodan jälkeen asuneena hiljaisena miehenä, jolla oli paljon sydämellään.

Näkökulmat
"Tästähän mie niitä kyttäilin", Simo Häyhä kuvailee ampumasektoriaan Kollaanjoella kesällä 1942.
SA-kuva

Kun lähdin selvittämään Simo Häyhän tarinaa en arvannut millaiseen mieheen olisin perehtymässä.

Olen harrastanut sotiemme historiaa lapsesta saakka ja myös poikkeuksellisen tarkka-ampujan tarina oli minulle tullut tutuksi.

Asialleen omistautunut pienikokoinen tarkkasilmä, joka laittoi lunta suuhun, tasasi lumisen etupellon ja pudotteli pahaa-aavistamattomia puna-armeijan sotilaita kuin kärpäsiä. Näinhän sotiemme saaga kertoo Häyhästä ja me Korkeajännitys-sukupolven edustajat olemme kuunneelleet tarkasti.

Kun ensimmäisen kerran radiolähetyksessä pyysin paikallisilta ihmisiltä apua alkoivat puhelimet soida välittömästi. Yksikään soittajista ei kuitenkaan ottanut puheeksi hänen suorituksiaan tarkka-ampujana, vaan kaikki tarinat kertoivat miehestä itsestään. Ja näiden tarinoiden lähteelle oli pakko kulkea.

Sodan aikaisia tekoja enemmän eteläkarjalaisia kosketti hiljaisen miehen elo Ruokolahdella sotien jälkeen. Elo ja olemus.

Kuten esimerkiksi se, että Häyhän keltainen kuplavolkkari oli Ruokolahden ensimmäinen värikäs auto sodan jälkeen. Tai se, että Häyhä ei pikkupojille suostunut opettamaan miten ammutaan. Ei edes leikkipyssyllä. Tai tarina siitä miten Häyhä oli talkoissa aina paikalla ja säntillisesti. Jos miehen omiin talkoisiin meni minuutinkin myöhässä ei ovi enää avautunut.

Eräs muisteli Häyhän olleen pienestä koostaan huolimatta kunnioittamusta herättävä hahmo. "Häyhässä oli jotain sellaista, että me pikkupojat koimme vahvasti niin, että tälle miehelle on sanottava kauniisti päivää", Häyhää muisteltiin.

Häyhässä oli jotain sellaista, että me pikkupojat koimme vahvasti niin, että tälle miehelle on sanottava kauniisti päivää.

Toinen puolestaan aisti jo pienenä poikana Häyhän nauttineen ympäristönsä arvostusta. "Häyhällä oli kylien miesten keskuudessa oma erikoinen asema, jota me pikkupojat emme oikein ymmärtäneet. Ruhjotuista kasvoistaan huolimatta Simo Häyhä jaksoi olla ystävällinen ja kohtelias", tämä kirjoittaja muisteli.

Äkkiä minusta tuntui, että hyvin monella oli kerrottavaa Simo Häyhästä.

Simo Häyhä kuoli sotaveteraanien hoitokodissa Haminassa vuonna 2002, enkä ehtinyt hänen kanssa koskaan puhumaan.

Ruokolahden ja Rautjärven maaperässä edelleen elävien tarinoiden kautta minusta kuitenkin tuntui, että olen häneen pieneltä osalta tutustunut.

Ja tätä tarinaa tullaan kertomaan pitkään.