Lapsi jää erossa aikuisen itsekeskeisyyden alle

Pienet ja suuret, yllättävät ja suunnitellut elämänmuutokset stressaavat aikuisenkin mieltä. Lasten kohdalla tilanne on kuitenkin kriittisempi ja taakka raskaampi muutospaineiden keskellä. Vanhempien pitäisi jaksaa omankin ahdingon keskellä laittaa lapsi etusijalle.

Kotimaa
Lapsen kädet pitelevät hiekkaämpäriä hiekkalaatikolla.
Yle

Elämän muutostilanteet kuten muutto, työpaikan vaihto, avioero, kuolemantapaus tai työsuhteen päättyminen stressaavat. Muutoksissa on aina epävarmuus siitä, mitä huominen tuo tullessaan ja kuinka meidän käy.

Psykologi Risto Lappeteläisen mukaan aikuisella on keskimäärin vahvempi ja kehittyneempi mieli sekä itsesäätelymekanismit, joilla muutoksiin yritetään sopeutua.

Jos lapsi on apea ja onneton, paras keino ei ole lähteä Välimeren matkalle, ajella siellä muskeliveneellä ympäriinsä ja tuottaa hurmoksellisia kokemuksia.

Risto Lappeteläinen

Lasten kohdalla tilanne on kriittisempi, koska heidän mielenmaailmansa on vielä kehitysvaiheessa, se on hauraampi ja häiriöherkempi. Lappeteläinen korostaakin, että vanhempien pitäisi omien kitkojensa ja ahdinkonsa keskellä muistaa, että lapsilla on huomattavan paljon suurempi taakka muutospaineiden kanssa.

– Kaikesta omasta ahdingosta huolimatta, vanhempien pitää jaksaa olla kannattelevia ja tukea antavia, koska lapset oireilevat herkästi. He voivat menettää toimintakykynsä ja keskittymisensä, ja ajautua sellaisen kokemisen tasolle, että mikään ei suju.

Elämä nykymaailmassa on epävakaata ja ennustamatonta. Muutokset aiheuttavat lapselle välittömästi isoja heilahduksia elämään. Lappeteläisen mielestä tätä ei aina ajatella tarpeeksi, kun vanhemmat esimerkiksi miettivät avioeron jälkeen elämää uuden kumppanin kanssa.

– Äidit ajattelevat usein, että lapsi on ykkösasia. Myös isien pitäisi kypsyä sille tasolle. Ylipäätään elämänmuutoksissa lapsen pitäisi olla valokeilassa. Jos teemme tämän valinnan, mitä se tarkoittaa meidän lasten kannalta, eikä niin, että missäs me aikuiset viihtyisimme, mikä olisi meille parasta. Se olisi kypsää vanhemmuutta.

Aikaa sekä vanhemmalle että lapselle

Lapselle vanhempien avioero on iso ja raskas muutos. Tilanne ei ole helppo ennen eroa eikä sen jälkeen.

– Eräs viisas työnohjaajani sanoi, että monesti ennen eroa lapsi kärsii vanhempien ahdingosta. Eron jälkeen uudessa suhteessa ja uusioperheessä lapsi voi kärsiä siitä, että vanhempi on niin onnellinen, ettei lapsi siinäkään tapauksessa pääse nauttimaan kovin paljoa vanhemmuudesta, Lappeteläinen kuvailee.

Lapsen pitäisi olla etusijalla, ei vanhempien itsekeskeisten toiveiden. Se on se perusperiaate.

Risto Lappeteläinen

Lappeteläinen toteaa, että vanhemmat ovat monesti itsekeskeisiä joko kärsiessään tai uusien suhteiden onnellisuudessa. Lasten sopeutumiselle muutoksissa pitäisi kuitenkin antaa aikaa. Lapsi voi usein kokea syyllisyyttä vanhempien erosta, vaikka ero ei olekaan lapsen syy.

– Se tekisi vanhemmillekin hyvää erotilanteessa, jos he malttaisivat vaikkapa vuodenpäivät ja miettisivät, mitä tapahtui ja miksi, eikä peittäisi kaikkea uusiin, innokkaisiin suhteisiin. Silloin kaikki jää käsittelemättä. Myös lapsen suru vanhempien erosta, pettymykset ja pelko siitä, miten hänelle käy, voi jäädä kohtaamatta, Lappeteläinen huomauttaa.

– En välttämättä vastustaisi sellaista lakia, että ihmisen erotessa avio- tai avoliitosta, pitää olla vuosi mietteliäällä kannalla. Ei sellaista tietenkään voi säätää, mutta se olisi psykologisesti hyvä laki, hän jatkaa.

Hauras kärsii enemmän

Lapset kohtaavat eri tilanteita hyvin erilaisin vahvuuksin. Lapsen huomioimiseen elämän muutostilanteissa vaikuttaa tilanteen rankkuus ja yllättävyys. Toinen puoli löytyy psykologi Risto Lappeteläisen mukaan lapsen kehitystaustasta.

Ylipäätään elämänmuutoksissa lapsen pitäisi olla valokeilassa.

Risto Lappeteläinen

– Jos lapsella on hyvä varhaiskehitys ja hän on elänyt hyvän ja tukea antavan lapsuuden, hän voi olla sisäisesti niin sopeutuva ja vahva, ettei hän heilahda tai sorru niin pahasti. Mutta pelkoherkempi, hauraampi lapsi, jonka perusturvallisuus, oman minän raamit ja toiminta eivät ole niin vahvoja, voi mennä huomattavasti syvemmälle samantasoisissa olosuhteissa. Hauraampi lapsi kärsii enemmän.

Vanhempien pitäisi Lappeteläisen mukaan herkistyä lapselleen. Ottaa selvää, minkä oloinen lapsi on paineiden keskellä ja erityisesti niissä tilanteissa, kun vaistotaan ja huomataan, että lapsi kokee asiat todella raskaan kaavan kautta.

– Lapseen päin pitäisi olla tuntosarvi, miten meidän tyttö tai poika voi. Lisäenergia tai aika pitää vain vääntää siihen, vaikka vanhemmasta kuinka tuntuisi, että omissakin asioissa on liikaa. Vanhemmalla on vastuu, jonka on tähän maailmaan luonut, se pitäisi muistaa. Valitettavan monet vanhemmat ovat tässä suhteessa turhan itsekeskeisiä, kun heitä itseäänkin pelottaa.

Välimeren matka ei poista ahdinkoa

Vanhempien tulisi kohdata lapsensa ja lasten kanssa pitäisi olla aikaa jutustella kiireettömästi.

– Kun lapsen äärelle pysähtyy, tulee se tunnelma, miltä lapsesta tuntuu. Ei tarvitse olla koulutettu eikä spesialisti, sen vain tietää. Kun pysähtyy lapsen äärelle ja juttelee siitä, mitä hänelle kuuluu päiväkodissa tai koulussa, mitä leikkejä hän haluaa leikkiä, niin sävystä ja tunnelmasta tulee esiin se, onko lapsi kuormitettu ja onneton.

Ihmisen erotessa avio- tai avoliitosta, pitää olla vuosi mietteliäällä kannalla. Ei sellaista tietenkään voi säätää, mutta se olisi psykologisesti hyvä laki.

Risto Lappeteläinen

Mikäli lapsi vaikuttaa onnettomalta, pitäisi kohtaamisia ja yhteisiä kivoja hetkiä lisätä. Lappeteläinen korostaa, että yhdessäolo on tärkeää.

– Jos lapsi on apea ja onneton, paras keino ei ole lähteä Välimeren matkalle, ajella siellä muskeliveneellä ympäriinsä ja tuottaa hurmoksellisia kokemuksia. Paras tapa on etsiytyä lapsen kanssa pieniin kotiaskareisiin, joissa lapsi kokee, että vanhempi on todella läsnä.

Lappeteläinen väittää, että suuri osa nykyisistä ADHD-luokituksista liittyy siihen, ettei vanhemmilla ole aikaa ja jaksamista, eikä toisaalta rajojakaan lapsillensa.

– Lapsi saattaa kulkea omia teitään tai olla sisäisesti yksinäinen. Se on kauheaa, jos lapsi leimataan neurodiagnoosilla, koska kysymys on vain vanhemmuudesta. Joskus kysymys voi olla myös siitä, miten opettaja on menettänyt toivonsa lapseen, minkä takia lapsi ei jaksa olla luokassa niin kuin pitäisi.

Kaiken kaikkiaan olennaista on, miten vanhempi jaksaa olla lapsen kanssa, sanoo Lappeteläinen.

– Lapsen pitäisi olla etusijalla, ei vanhempien itsekeskeisten toiveiden. Se on se perusperiaate.