Näkökulma: Ennen suomalaiset sentään huusivat rannalla

"Olen suomalainen", lauloi aikoinaan Kari Tapio. Tapani Ripatti käsittelee samaa aihetta eli suomalaisuutta kolumnissaan hieman eri vinkkelistä. Yhteistä molempien tulkinnoissa on se, että me olemme outo kansa.

Näkökulmat
Tapani Ripatti
Juha Tanhua / Yle

Minä en ihmettele kiakkovieraiden toimintaa Tampereella itsenäisyyspäivänä.

En ylipäätään ihmettele enää yhtään mitään, mitä me suomalaiset – minä mukaan lukien – teemme. Me olemme outo sekoitus ennalta-arvaamattomuutta ja helppolukuisuutta.

Nykyisen some-sulkeutuneisuuden takia meistä on tullut entistä hankalammin luettavia. Ennen sentään tiesi, että jos äijä huutaa perkelettä puukko kädessä, saattaapi tulla ruumiita, paras poistua.

Nyt sama ilmaistaan hiljaa sosiaalisessa mediassa ja seuraukset kirkuvat julkisuudessa. Ennen hymyilin, kun Sinisalo taivaita tähyten lausui – saanen hieman mukailla totuutta – että suomalaisuutta on se, että rannalla huutaa suomalainen mies ja vastarannalla suomalainen nainen.

Rannan ruikuttajan jälkeläinen näplää rannassa mobiiliaan samalla kun toinen näplää toisella rannalla omaansa.

Lapsena lisäsin molemmille rantaan veneet ja ihmettelin, miksi he eivät souda toistensa luo. Vanhemmiten tajusin, että kiima ja viina tekevät ihmisen sokeaksi.

Nyt olen lisäksi oivaltanut, että jompikumpi taisi valitettavasti havaita veneen. Tuntuu näet joskus siltä, että olemme typeryydestä siinneitä typeryksiä, jopa tosityperyksiä eli kaikkeen alistuvia melankolisluterilaisia vätyksiä.

Nykyisinhän suomalainen ei edes huuda rannalla. Hän on joko umpihumalassa rantapajukossa, hajottamassa paikkoja, koska se on kivaa tai tappelemassa erilaisen suomalaisen kanssa, koska se on luokkasotaa.

Neljäs ja noitakin todennäköisempi vaihtoehto on, että rannan ruikuttajan jälkeläinen näplää rannassa mobiiliaan samalla kun toinen näplää toisella rannalla omaansa.

Mitä muuta tuo etnamainen, hiljainen tulivuori eli suomalainen osaa tässä maailmassa tehdä kuin lyödä toista lätkämailalla, rähjätä ja valittaa, olla kateellinen tai spreijata hevosia vaalenpunaisiksi, kun humalassa ei nähnytkään vaaleanpunaisia norsuja.

Jos yhteyttä ei synny, tuo somesuomalainen syöksyy tablettihuumassa 4G:n nopeudella someojasta someallikkoon, joka hänelle on realityä. Sen ulkopuolella, epätodellisen inhottavassa todellisuudessa katujen tallaajat, busseissa matkaavat ja autoilla ajavat levittävät hiljaista, jalkaterät sisäänpäin kääntynyttä apatiaa kuin ysköstä ihmisestä toiseen.

Mitä muuta tuo etnamainen, hiljainen tulivuori eli suomalainen osaa tässä maailmassa tehdä kuin lyödä toista lätkämailalla, rähjätä ja valittaa, olla kateellinen tai spreijata hevosia vaalenpunaisiksi, kun humalassa ei nähnytkään vaaleanpunaisia norsuja.

Tämä on itseään selkäänpuukottava kansa, joka ei osaa enää muuta kuin odottaa, että Jumalaksi nostettu yhteiskunta ja sossu tekisivät jotain, lämmittäisivät edes pohjaanpalaneen keitinveden.

Tahdon vain sanoa, että vaikka nyt on kylmä ja haluaisi kääriytyä lämpimään vilttiin tai toppatakin sisään, nostaa kaulukset ylös ja laittaa korvien lämmikkeeksi kännyn, niin siitä vaan, mutta ei hymyä tai katsetta tarvitse kätkeä vatsapoimuihin tai pipon sisään.

Onnelliseksi tekevää oivallusta siitä, että ylipäätään elää, voi ihan vapaasti hengitellä ulos naapurien päälle. Ei maksa mitään.