Näkökulma: Peruskoulu oli liian perus!

Turussa, kesäkuun 5. päivänä 1999. Leskinen Kati Marketta on suorittanut yhdeksänvuotisen peruskoulun koko oppimäärän." 9, 9, 9, 7, 8, 8, 6, 7, 8, 8, 8, 10, 8, 9, 8, 9, 9, 9, 8. Päästötodistuksen numerot tuntuvat tylyltä luettelolta, ilman lisäselityksiä. Mitä kaikkea numeroiden taakse piiloutuukaan, mietin lähes 15 vuotta myöhemmin. Ihmettelen, että todistus on noin hyvä.

Kotimaa
Kati Leskinen
Kati Leskinen

Alakoulussa käyttäydyttiin sääntöjen mukaan

, opittiin tasavahvassa ryhmässä. Pala palalta mentiin eteenpäin, eikä kummemmin erottauduttu toisistamme. Ainakaan julkisesti. Luokkahuoneen tarkoitus oli tasapäistää, lahjakkuuksia tai erityispiirteitä ei korostettu.

Kuudennella luokalla keksin uskonnon tunnilla ajatuksen, että Jeesusta ei ehkä olekaan olemassa. Kirjoitin aiheesta omasta mielestäni perustelevan aineen, jonka uskovainen opettajani luki. Uskonnon numeroni tippui tuon aineen jälkeen.

Omaa ajattelua ei saanut harjoittaa, saati opettajan tietoja ja vakaumusta kyseenalaistaa.

Kävin koulua kolmannesta ysiin musiikkiluokalla, jossa oli vähän vuosista riippuen 1-5 poikaa. Tykkäsin pojista, koska he olivat mielestäni rentoja, heittivät läppää. En ole varma, tykkäsivätkö he minusta, sillä olin vähän pullukka. Toisiaan minua kutsuttiin Läskiseksi ja kurveistani vinoiltiin, mutta tuntui, että olin silti ihan cool, vähän erilainen tyttö. Niin paljon kuin uskalsi olla erilainen.

Nyt ajattelen, että pojat saivat olla enemmän omia persooniaan, erottautua luvalla.

Luokkamme tytöt olivat pääosin kiitettävien arvosanojen tyttöjä. Kerran yksi heistä hakkasi kokeidenpalautuksen jälkeen itseään kirjalla päähän, kun sai kokeesta kympin sijasta ysin. Tuo sama tyttö sai haluamani kultaisen nuottiavaimen koulun päätösjuhlassa yläkoulussa - soittihan hän täydellisesti viulua.

Täydellisyys palkittiin. Yhdenlaisen mittarin täydellisyys.

Yläkoulussa olisin halunnut enemmän bänditoimintaa, mutta kunnon musiikkiluokkalaisen piti kuulua kuoroon

. Minua taas ei kiinnostanut Adiemuksen hoilaaminen, joten erosin kuorosta. Soitin tosin vapaa-ajalla klassista pianoa, mutta koulussa olisi ollut kiva rokata.

Liikuntatunnit tuntuivat usein ajanhukalta. Opettajilla oli omat lempilajinsa. Oppilaiden mielenkiinnon kohteilla ei niin ollut väliä. Tuntien sisältöä ei suunniteltu yhdessä. Jos olisimme suunnitelleet, koululiikunta olisi voinut olla kivaa. Kun pesispelissä kerran kiihdyin ja viskasin mailan tunteen vallassa maahan, liiksan numero tippui.

Tunteiden näyttäminen – se oli huonoa käytöstä.

Ruotsin tunnit vietin seiskalla erityisopettajalla. Mikään muukaan aine ei oikein napannut. Salakuljetimme tuolloin myös kouluun viinaa ja vedimme röökiä urheilukentän kupeessa. Äidinkielen opettaja soitti kotiin ja itki äidille, kun olen niin kamala.

Minua ärsytti luokkamme kiltit tytöt ja otin silmätikuiksi pari. Naljailuja, vitsejä. Nynnyt ansaitsivat sen.

Opettajista ei ollut kunnon vastusta – en muista ketään, jolla olisi ollut kanttia lähteä väittelyyn tai innostaa oikeasti oppimaan asioita. Ainoa ”luova” opetusmetodi oli videon katsominen.

Koulu oli pakkopulla, joka piti hoitaa. En muista onnistumisen tunteita, en oppimisen iloa.

Ihan vain jälkiviisaana ajatusleikkinä

: olisinko kapinoinut koulussa vähemmän, jos olisin joskus saanut ilmaista tunteeni ja ajatukseni ilman, että se rikkoo sääntöjä tai opettajan egoa ja auktoriteettia? Olisiko erilaisuuttani (äiti sanoisi nyt, että vaikeaa murrosikäisyyttäni, tyhmyyttäni, nulikkamaisuuttani) voitu tukea, vetää minua oikeista naruista? Kuka päätti, että laulamme kuorossa Adiemusta? Miten paljon saimme vaikuttaa meitä, oppilaita, koskeviin asioihin? Miksi opettaja ei ottanut avoimesti puheeksi kriittistä Jeesus-ainettani?

Mutta ei kai koulu enää ole tällainen? Kai nykyään saa olla luvalla ”kapinallinen”, jonka ei enää tarvitse esimerkiksi napisematta hyväksyä opettajan jakamia tai oppikirjoissa olevia tietoja?

Voiko nykyään ansaita kympin jo monella eri tavalla, jos tuloksena on oppiminen?