Anna Perho: Kympin oppilas on onnellisempi kuin sinä

Miksei Suomessa saa olla kiltti ja pärjätä, kysyy Anna Perho blogissaan.

Yle Blogit
Anna Perho
Anna PerhoVille Juurikkala

Yle Uutiset kertoi maanantaina, että kympin oppilas voi olla sisäisesti onneton.

Totta kai voi. Eiväthän koulunumerot sinänsä kerro ihmisen onnellisuudesta yhtään mitään.

Juttuun haastateltu psykologi kertoi, että ”on monia esimerkkejä mallilapsesta, joka on jaksanut 12-vuotiaaseen asti, ja alkaa sitten käyttää huumeita tai alkoholia, pinnaa koulusta, ja kapinoi kaikkea sitä vastaan, mihin on joutunut sopeutumaan.”

*Varmasti tällaisia tapauksia *on, mutta omassa ajattelussani yhdistäisin 12-vuotiaat alkoholistit ennemminkin surkeaan kuin liian hyvään koulumenestykseen.

Vai kummista tässä nyt pitikään olla huolestunut? Syrjäkeistä vai pärjääjistä? Onko todellakin vain jämäkkä keskinkertaisuus onnen tae?

En voi välttyä ajatukselta, että menestyshuolestumisella terapoidaan Pisa-tulosten romahduksesta toipuvia. Hyvät oppilaat ovatkin onnettomia, ja se on niille pikku hikareille aivan oikein. Kun tähän vielä yhdistäisi hokeman ”kilpailuyhteiskunta tekee ihmisistä ahdistuneita”, pointti onkin paketissa: pärjääminen on Suomessa väärin. Siksi pinkoudestakin pitää tehdä diagnoosi.

Spekulointi hyvin pärjäävienoppilaiden ongelmilla on sukua kiltteyden kritiikille. Hyvä oppilashan on usein myös kiltti, ainakin siinä suhteessa, että hän pyrkii toteuttamaan koulun perustavoitetta, oppimista, parhaalla mahdollisella tavalla.

Mikään ei ole esimerkiksi niin hirvittävä loukkaus naista kohtaan kuin kutsua häntä kiltiksi tytöksi.

Mutta sepä ei olekaan nykyisin hyvä asia. Mikään ei ole esimerkiksi niin hirvittävä loukkaus naista kohtaan kuin kutsua häntä kiltiksi tytöksi. Kiltti poika taas on jo käsitteenä niin ankea, että siitä ei pysty edes puhumaan.

Tämä on todella omituisessa ristiriidassa kaiken ”meidän pitäisi välittää toisistamme enemmän” -jargonin ja erilaisten yhteisöllisyysfantasioiden kanssa. Nimittäin missä vaiheessa välittämistä ja toisten huomioon ottamista opetellaan, jos kiltteys on lapsilta kielletty? Miksi kiltteydestä ja pärjäämisestä ollaan tekemässä väkisin ongelmaa?

*Kysymys on tietenkin *käsitteen määrittelystä. Kiltteyttä käsitellään vain termiin liitettävien negatiivisten määreiden kautta. Kilttiä tyyppiä pidetään uhrina, nössönä ja jopa tyhmänä. Eihän sellainen kukaan halua olla. Mutta positiivinen kiltteys onkin jotain aivan muuta.

Oman asenteeni kiltteyttä kohtaan muutti täysin ruotsalaisen syöpälääkärin Stefan Einhornin kirja Aidosti kiltti. Einhornin viesti on, että kiltteys kannattaa.

En voi välttyä ajatukselta, että menestyshuolestumisella terapoidaan Pisa-tulosten romahduksesta toipuvia.

Hän määrittelee kiltteyden aidoksi haluksi tehdä hyvää ja kanavoida tämä halu toiminnaksi. (Yksi parhaita kohtia kirjassa on, kun Einhorn äimistelee lausetta ”ajatus on tärkein.” Hänen mukaansa se tarkoittaa jotakuinkin samaa kuin ”en auta sinua, mutta meinasin auttaa.”) Kiltteys auttaa meitä pitämään paitsi toisistamme, myös itsestämme. Lukuisat tutkimukset osoittavat, että hyvän tekeminen – siis kiltteys – lisää tekijänsä onnellisuutta.

Yhteiskunta, jossa ajatellaan kiltisti, hienommin sanottuna eettisesti, toimii paremmin ja vakaammin kuin muut yhteiskunnat. Ja, kuten Einhorn vastaansanomattomasti tiivistää, hyvässä maailmassa on paljon parempi elää kuin huonossa.

Pyysin Twitterissä ihmisiä kertomaan kuka heidän mielestään on kiltin oloinen julkkis. Vajaassa tunnissa feediin listattiin satakunta julkkista Elastisesta Eila Roineeseen, Jonne Aaronista Maria Ylipäähän, Esko Valtaojasta Diandraan. Onko kiltteys ja halu pärjätä ollut heidän urallaan etenemisen este? Vai itse asiassa polttoaine?

Kun teiltä ensi tiistaina kysytään, onkos tässä kodissa kilttejä lapsia, toivon että on. Koska kiltit lapset ovat onnellisempia kuin tuhmat.

Anna Perho
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kolumnisti, joka on työskennellyt tv-tuottajana, radiojuontajana ja käsikirjoittajana.