Metsäpeurakuvaaja on todistanut valtataistelun ja lempipeuransa kuoleman

Kun valokuvakärpänen kunnolla puraisee, sille ei mahda mitään. Harrastus vie kuhmolaista Ulla Poukkasta luontoon ja on opettanut etenkin metsäpeuran elämästä. Hän ei usko, että olisi innostunut luontokuvaamisesta Etelä-Suomen metropoleissa. Poukkasen peurakuvien taakse kätkeytyy monia tarinoita.

luonto
Kuva metsäpeuran vasasta ja taustalla Ulla Poukkanen ripustaa kuvaa paikalleen.
Kaisu Jansson / Yle

Valokuvaamisesta on viime vuosina tullut digikameroiden myötä suosittu harrastus. Kohteensa pitää kuitenkin tuntea, jotta siitä voi saada onnistuneita kuvia.

Suuhygienisti Ulla Poukkanen saapui Kuhmoon 1980-luvulla, ja samoihin aikoihin hän innostui valokuvaamisesta. Vuosien varrella kuvaustekniikat ovat muuttuneet, mutta Poukkasen innostus valokuvaamiseen on säilynyt.

– Kuhmo on todella inspiroiva paikka kuvata. Täällä on valtavan hieno luonto ja mahdollisuudet. En usko, että Etelä-Suomessa olisin näin innostunut valokuvaamisesta.

Nyt esillä on Poukkasen ensimmäinen oma valokuvanäyttely, joka sisältää viiden vuoden sisällä tallennettuja otoksia kainuulaisesta metsäpeurasta.

– Harrastus alkoi siitä, kun mieheni valokuvasi ja minä jouduin toimittamaan koiran virkaa, kannoin reppua ja olin hiljaa. Se oli tylsää, ja päätin alkaa kuvata sitten itsekin. Vaikka kuvaamme toisinaan yhdessä, parhaat otokset saa kun on liikkeellä yksin.

Pantavaatimesta muodostui yksilö

Suomen metsäpeurakanta elpyi 1940- ja 1950-luvulla erityisesti Kuhmosta lähtien. Nyt peurakanta on taas suurpetojen vuoksi reilusti pienentynyt 2000-luvun alun parhaista vuosista. Kainuun kasvanut suurpetokanta onkin hankaloittanut suuhygienisti Ulla Poukkasen harrastusta, peurojen valokuvaamista.

Minulla on kotona kuvia, jotka on otettu pantavaatimesta ja sen karjasta olohuoneen ikkunasta.

Ulla Poukkanen

Kolme vuosikymmentä peuraa valokuvakameransa sulkimella tähtäillyt Poukkanen on nähnyt monenlaisia metsäpeurayksilöitä luonnossa liikkuessaan. Jotkut ovat nousseet muita tärkeämmiksi.

– Me asumme tässä Luontokeskus Petolan läheisyydessä, ja tämä pantavaadin oli lauman johtaja, joka toi meidän pihaamme pienoisen karjan, Poukkanen osoittaa yhdessä kuvassa olevaa peuraa.

– Hän saattoi käydä viimeiset vuodet syömässä jäkälää ikkunan takana. Varmasti hän käytti hyväkseen keskustan läheisyyttä etenkin vanhuuden myötä. Pihasta oli helppo valokuvatakin häntä. Minulla on kotona kuvia, jotka on otettu olohuoneen ikkunasta pantavaatimesta, ja sen karjasta.

Poukkanen muistaa vuodesta 2007 lähtien pantavaatimen vasat, ja niiden sukupuolet. Yksi pantavaatimen vasoista esiintyy Metsäpeura-näyttelyn valokuvissa. Kuvassa pieni vasa pyörittää suurta muovitettua heinäpaalia pellolla.

– Viimeiset vuodet sitä aina tiesi, missä pantavaadin on talvi- ja kesälaitumella.

Ulla Poukkanen katselee yhtä valokuvanäyttelynsä teosta.
Poukkanen pantavaatimen kuolinvuoteelta napatun kuvan äärellä.Kaisu Jansson / Yle

Poukkanen sai todistaa pantavaatimen viimeisiä hetkiä valokuvakameran kanssa. Yksi tuosta hetkestä otettu kuva on mukana Luontokeskuksessa esillä olevassa valokuvanäyttelyssä.

– Eihän se koskaan mukavalta tunnu, kun menettää peuraystävän. Mutta eläin on eläin, ja hän eli varmaan ihan hyvän elämän.

Valokuvaharrastus vie yllättäviin tilanteisiin

Ryti-Palosella Poukanen pääsi todistamaan peurahirvaiden voimanmittelöä.

– Kaksi valtahirvasta otti oikein tosissaan yhteen. Sitten paikalle tuli kolmas hirvas, jonka kanssa voittaja joutui myös tappelemaan. Vaatimet seurasivat menoa vierestä.

Pienikin virheliike, niin tilanne on menetetty.

Ulla Poukkanen

Kun hirvaat ovat taistelujen tiimellyksessä, kuvaaja saa olla tarkkana, ettei jää peurojen jalkoihin.

– Maasto oli haastava kuvien ottamisen kannalta. Minulla oli väärä objektiivivalinta, mutta kokemus oli melkoinen. Hirvaat olivat ihan oman hurmoksensa valtaamia, eivätkä tajunneet läsnäoloani lainkaan.

Normaalioloissa metsäpeura on Poukkasen mukaan hankala kuvattava.

– Peurat käyttävät paljon tuulta hyväkseen. Pitää tuntea siis tuulen suunta, ja olla mahdollisimman äänettömänä ja näkymättömänä. Pienikin virheliike, niin tilanne on menetetty.

Luontokuvaus vaatii paljon tietoa kuvaajalta

Ulla Poukkanen on aina ollut kiinnostunut luonnosta, ja se on hänen tärkein kuvauskohteensa.

– Tämän kuvan tärkein sanoma on paarma, Poukkanen osoittaa kuvaa jossa metsäpeura juoksee kameraa kohti vierellään suuri öttiäinen.

Ulla Poukkanen ripustaa valokuvaa seinälle, jossa nuori metsäpeura kävelee tiellä.
Yhden kuvan tärkein sanoma on paarma, Poukkanen opastaa.Kaisu Jansson / Yle

Räkkäaikana mäkärät, itikat ja paarmat kiusaavat peuraa pahasti.

– Helteellä peura makaa suossa tai hiekkakuopissa ja viihtyy korkeilla harjuilla sekä veden äärellä paljolti sen takia, että siellä pystyy olemaan rauhassa öttiäisiltä.

Jotta saa hyvän kuvan, pitää tuntea peuran käytös ja tietää mistä etsiä.

Ulla Poukkanen

Noihin paikkoihin suuntaamalla hellepäivänä kuvaaja löytää suurella todennäköisyydellä peurojakin. Suot, avohakkuut ja korkeat paikat ovat ympäristöjä, joista Poukkanen peuroja etsii.

– En ole koskaan kuvannut peuraa kojusta, vaan itse pitää olla liikkeessä. Jotta saa hyvän kuvan, pitää tuntea peuran käytös ja tietää mistä etsiä.

Ensimmäinen oma näyttely keskittyy Poukkasen metsäpeurakuviin, mutta myös muut luonnon kohteet kiinnostavat.

– Valot tekevät kuvasta kuvan. Peurojen lisäksi olen kuvannut petoja ja lintuja, luontoaiheiden suhteen olen kaikkiruokainen.