Hevonen auttoi Katrin ylös pyörätuolista

Laukaan maneesiturma viime vuoden helmikuussa vaati yhden kuolonuhrin ja useita loukkaantui. Yksi vakavammin loukkaantuneista oli Katri Lindström. Kun maneesi sortui päälle, Katri menetti jaloista liikuntakyvyn ja pyörätuoli tuli tutuksi. Hevosten kanssa ikänsä töitä tehnyt ei suostunut jäämään tuolin vangiksi, vaan kuntoutui ennätysajassa takaisin kävelykuntoon ja - mikä tärkeintä - takaisin hevosen selkään.

terveys
Katri Lindström ja kaksi hevosta
Rusetti-hevonen (vas.) edisti Katri Lindströmin toipumista Laukaan maneesionnettomuudesta ja osansa oli Orvokki-hevosellakin.Esko Pulliainen / Yle

Laukaalainen hevosyrittäjä ja nuorisotyön opettaja Katri Lindström sanoo muistavansa helmikuun 13. päivän onnettomuudesta ihan kaikki.

– Tajuissani olin ihan koko ajan - siitä asti, kun tuntui, että harteisiin osui siihen asti, kun ensiavussa kertoivat minulle, että minut pistetään nukkumaan ja ruvetaan tutkimaan miten on käynyt. Kun pääsin ensiapuun mieleeni on jääny siellä töissä ollut tuttava, jolle sanoin, että ajattele mikä onnettomuus ja minulle ei käynyt kuinkaan. Hän ei siihen vastannut kauheasti mitään ja jäin miettimään, että miksei se vastannut. Kyllä se sitten lähipäivinä selvisi että olikin käynyt aika pahasti, muistelee Lindström.

En itse pystynyt tekemään mitään

Katri Lindstöm

Lindstöm kehuu, että lääkärit ja sairaalahenkilökunta olivat taitavia, kun eivät kertoneet aluksi hänelle oikeastaan mitään, vaan huolehtivat kivuista ja kaikesta muusta.

– Se oli uskomattoman hienoa hoitoa ja todella tarvitsinkin sitä. En itse pystynyt tekemään mitään, sanoo Lindström.

Tarkempaa tietoa onnettomuudesta Lindström sai, kun ryhtyi itse kyselemään minkälaisia vammoja hänellä oli.

– Minulle kerrottiin mitä oli tapahtunut ja mikä on ennuste ja luvattiin, että kun lehti on taas puussa, voin taas kävellä, kertaa Lindström.

Hyvä fysiikka auttoi

Katri Lindström arvioi, että häntä auttoi kovasti, kun oma fysiikka oli kunnossa ennen onnettomuutta.

– Pääsin tosi nopeasti tekemään siirtymiä mm. sängystä pyörätuoliin ja pyörätuolista vessaan, ja kun ne rupesivat sujumaan, niin sain hirveästi intoo, muistelee Lindström ja tunnustaa, että omille jaloille nousu ensi kertaa onnettomuuden jälkeen pelotti todella paljon.

– Pelkäsin että jalat hajoavat uudestaan ja ihmettelin, kun minulle sanottiin, että minun pitää opetella uudestaan kävelemään. Pari viikkoa siinä sitten meni harjoitellessa pelkästään seisomaan nousua ja sitä miten jalkoja saa siirrettyä.

– Piti tuijottaa jalkaa ja katsoa, millä sen saa eteenpäin, se oli kova homma ja kyllä sattuikin, mutta ei voinut muuta kuin mennä vaan.

Kiire katsomaan hevosia

Katri muistaa erityisen tarkasti hetken viikko sairaalasta pääsyn jälkeen.

Hevoset reagoi vahvasti kaikkiin minun tunnetiloihin

Katri Lindström

– Mieleen on piirtynyt kuva, kun istun pyörätuolissa. Aidan takana on kolme minun suosikkihevosta ja minun pieni valkoinen koira työntää pyörätuolia niitä kohti. Siinä se kiteytyi: minulla oli ollut koko ajan kiire katsomaan hevosia ja tiedän, että hevoset reagoi vahvasti kaikkiin minun tunnetiloihin. Mietin, että mitenhän ne reagoi siihen, että istun pyörätuolissa.

Vanhin hevonen, Rusetti, ei ensimmäisellä ja toisella kerralla tullut Katrin luose. Katseli vaan kauempaa. Nuoremmat hevoset olivat kiinnostuneita pyörätuolista ja nuorin oli kovasti kiinnostunut Katrin jaloista.

– Mä en tiedä miksi se haisteli minun jalkoja vaan koko ajan, pohtii Lindström.

Rusetti otti ensi kertaa kontaktia, kun tytöt olivat lähdössä ajamaan kärryillä eivätkä osanneet laittaa valjaita Rusetille.

– Menin pyörätuolin kanssa laittamaan valjaita ja siinä vaiheessa hevonen otti kontaktia, että okei - nythän sä lähdet minun kanssa jonnekin. Se merkitsi paljon: pystyin olemaan tallilla ja tekemään asioita samalla lailla kuin ennenkin.

Hyödyllinen työtapaturma

Katri Lindström myöntää, että onnettomuudesta on ollut hyötyä ammatillisessa mielessä. Katrin Ruskan riemut -yrityksen päätoimiala on sosiaalipedagoginen hevostoiminta.

– Jos piti työtapaturma sattua niin, hyvä että sattui tällainen. Olen saanut tästä paljon uutta kompetenssia omaan sosiaalipedagogiseen työhön. Olen päässyt itse kokeilemaan asioita, joista olen puhunut ja nyt on ihan eri pohja lähteä jakamaan tietoa muille, pohtii Lindström.

Normaaliuden tunne oli erittäin merkittävää

Katri Lindström

– Vaikka nuori varsa haisteli minun jalkoja ja toinen heilui pyörätuolin renkaan parissa, niin ei ne arvota minua sen mukaan, että kävelenkö minä, miltä minä näytän tai miten hitaasti minä liikun. Ne menee minun vauhtia ja siitä tulee olo, että olen ihan tavallinen ja samanlainen kuin kaikki muutkin, sanoo Lindström ja korostaa, että normaaliuden tunne oli erittäin merkittävää toipumisessa.

Katri sai luvan nousta pyörätuolista pari kuukautta onnettomuuden jälkeen, huhtikuun puolivälissä - aikaisemmin kuin lääkärit olivat uskaltaneet veikata.

– Lehtiä ei puissa vielä edes näkynyt ja onneksi kevät tuli myöhässä, Katri naurahtaa.

Kävely ei Katrilla vielä suju yhtä hyvin, kuin ennen onnettomuutta, mutta toipuminen on ollut nopeaa.

– Kyllä minä edelleen joka askelleella tunnen, että jalat on olleet poikki, mutta ei sitä enää kävelystä näe, Katri kertoo.

– Kun ensi kertaa nousin Rusetin selkään, niin roolit vaihtuivat ja mentiin Rusetin johdolla. Se on ammattilainen ja osas hoitaa homman, kun tuttu ohjaaja oli paniikissa kyydissä. Pikkuhiljaa tässä on harjoiteltu ja nyt roolit ovat jo toisinpäin, hymyilee Lindström.