Aconcaguan kiipeäjät koettelevat äärirajojaan

Hannu Hyvärinen ja Seppo Väistö aloittavat kiipeilyurakan eteläisen pallonpuoliskon korkeimmalle vuorelle. Alkupisteen kesä muuttuu korkealla talveksi, ja olosuhteet hankaloituvat metri metriltä. Savolaismiehet lähtevät valloittamaan Andien vuoriston korkeinta huippua hyvin valmistautuneina.

Kotimaa
Mount McKinleyn vuorilla kaksi kiipeilijää.
Hannu Hyvärisen edellinen kiipeilyurakka suuntautui Pohjois-Amerikan korkeimmalle vuorelle, Mount McKinleylle Alaskan osavaltiossa.Hannu Hyvärinen

Kiipeilijät eivät puhu vuorten valloittamisesta. Vuorelle kiivetään vain, jos olosuhteet, kunto ja kaikki muut seikat ovat kohdallaan.

- Sitä voidaan verrata, että lähdetäänkö heikoille jäille. Jotkut lähtee, ja sitten sieltä ei tulla pois, konkarikiipeilijä Hannu Hyvärinen huomauttaa.

Suurin ongelma on tosi huono keli ja kovat tuulet.

Hannu Hyvärinen

Hyvärinen suuntaa tiistaina kohti Argentiinaa työkaverinsa Seppo Väistön kanssa. Tavoitteena on 6 962 metrin huippu Aconcagualla, joka on eteläisen pallonpuoliskon korkein vuori. Suomen Halti 1 323 metrillään tuntuu pieneltä mäeltä jättiläisen rinnalla.

Väistöllä on edessään ensimmäinen vuorikiipeilykokemus. Turvallisuutta luovat mukana kulkevat osaajat. Myös sukellusharrastuksesta on hyötyä vuorelle kiivetessä.

- Sukellus kertoo, että pystyy keskittymään asiaan, seuraamaan tilannetta ja tekemään ratkaisuja, neljännelle vuorelle kiipeävä Hyvärinen rohkaisee.

Reissussa oletuksena on, että kaikki osaavat huolehtia itsestään. Ohut ilma monikertaistaa mahdolliset ongelmat, eikä lisähappea matkalla käytetä.

Acongagua on lähes 7 000 metrin korkuinen. Yksi kolmasosa matkasta taitetaan talvisissa olosuhteissa. Vaikka alhaalta lähdettäessä on kesä, ylöspäin päästessä alkavat kylmät oltavat.

- Suurin ongelma tuolla on tosi huono keli ja kovat tuulet, Hyvärinen kertoo.

Pari askelta kerrallaan pistää nöyrtymään

Vuorikiipeily on kaukana rentouttavasta löhölomasta, sillä haastavat olosuhteet seuraavat ja kovenevat päivä päivältä. Valoisan aika käytetään kiipeämiseen, pimeä huilaamiseen.

Vaativissa olosuhteissa äärettömän tärkeää on riittävä juominen. Ohuessa ilmassa hengitys nopeutuu ja nestehukka tulee nopeasti, kun kosteutta lähtee paljon kehosta. Ohut ilma aiheuttaa myös ruokahaluttomuutta.

Isoin sankari on se, joka pystyy syömään eniten.

Hannu Hyvärinen

- Isoin sankari on se, joka pystyy syömään eniten, Hyvärinen naurahtaa.

Mitä korkeammalle päästään, sen vaikeammaksi taivallus muuttuu ja matkatahti hiipuu huomattavasti.

- Kun seitsemän kilometriä alkaa lähestyä, niin se on pari askelta ja tauko. Se tekee nöyräksi, Hyvärinen toteaa.

Kun ollaan viikkoja reissussa, niin myös kaverin naama voi alkaa tympäistä. Siihen ratkaisuna on oman rauhan hakeminen.

- Päivässä kun noustaan kilometri ylöspäin, niin kaikki voivat sitten vaikka nousta omaa tahtia, jos ei näkyvillä ei ole railoja tai muita vaaroja, Hyvärinen sanoo.

Hiki ei saa puskea pintaan

Ensimmäistä kertaa vuorikiipeilymatkalle lähtevä Seppo Väistö on hyvin perillä matkan vaatimuksista. Vaikka Leppävirran maastot eivät tarjoa autenttista harjoittelualustaa, tiedon hankkiminen ja kuivaharjoittelu valmistavat vaativaan koitokseen.

- Kaikki varusteet on testattu, ja osaan pukeutua tarpeen mukaan. Hannu sanoi jo kaksi vuotta sitten, että hikeä siellä ei saa olla, Väistö kertoo.

Myös nautintoaineet on jätetty tietoisesti vähemmälle mahdollisen vuoristotaudin takia.

Reissussa jokainen retkeilijä kantaa mukanaan ruokaa, juomaa ja keittimiä. Ohueen ilmaan totuttaudutaan esimerkiksi käymällä seuraavan päivän leirissä jo etukäteen. Sinne viedään vaikka ruokaa, jonka jälkeen palataan takaisin omaan leiriin nukkumaan. Keho tottuu ajatukseen ohuemmasta ilmasta ja meno helpottuu. Helpoksi reissu ei silti muutu, vaan sisua tarvitaan joka iikalta.