Sanna Ukkola: Kurittomat kakarat

Lapsi on liian monessa kodissa pikkutyranni ja diktaattori, joka sanelee säännöt ja jonka kiukunpuuskien tahdissa koko perhe tanssii, kirjoittaa Sanna Ukkola blogissaan.

Sanna Ukkola
Sanna Ukkolan blogikuva.
Sanna Ukkola. Veikko Somerpuro.

Sininen hetki Vatikaanissa on ohi. Ilta on pimennyt, mutta edelleen sadat ihmiset jonottavat kylmässä nähdäkseen maailman suurimman uskonnollisen rakennuksen Pietarinkirkon. Jono kiemurtelee pitkälle aukiolle.

Jonottavien aikuisten joukossa on useita lapsia, pieniäkin. He odottavat kiltisti äidin tai isän vierellä. Ei huutelua. Ei juoksentelua. Ei tönimistä.

Ravintolasta näkyy yli koko Rooman. Tunnelma on hienostunut ja arvokas, kello lähentelee kymmentä. Suomessa tällaisessa paikassa ei lapsia näkyisi, mutta täällä heitä on useita – vaikka listalla ei ole edes lastenannoksia. Viereisessä pöydässä istuu arviolta viisivuotias pikkupoika. Hän istuu hiljaa, ei kiemurtele, ei itke eikä kitise. Vanhemmat keskustelevat keskenään ja tuttaviensa kanssa, poika kommentoi jotain välillä väliin. Kuin pikkuruinen aikuinen.

Italian-reissulla en näe ainoatakaan kiukkuista, raivoavaa lasta. Ensimmäiset nujakoivat, huutavat ja ympäriinsä säntäilevät lapset kohtaan – aivan, Suomen terminaalissa.

Okei, voi olla, että minulla oli vain hyvä tuuri ja todellisuus onkin aivan toinen, mutta olen kiinnittänyt samaan asiaan huomiota usein aikaisemminkin. Ensimmäiset huutavat, ympäriinsä juoksentelevat ja toisiaan tönivät lapset näkyvät usein paluumatkalla Suomen portilla.

Mistä on kyse? Ovatko suomalaiset lapset jotenkin tavanomaista villimpiä? Ja jos, niin miksi?

Vapaa kasvatus rantautui Suomeen 60–70-luvuilla – nykyään muodissa on niin sanottu kiintymys- tai kaverivanhemmuus. Pahimmillaan se tarkoittaa sitä, että äiti ja isä elävät lasten ehdoilla, kaikki pyörii pikkunaperon ympärillä. Lapset saavat tehdä päätökset pienimmistäkin asioista.

“Uolevi, haluaisitko mieluummin nakkia vai makaronia? Ai et vai. No, ota toinen leivos.”

Lapsi on liian monessa kodissa pikkutyranni ja diktaattori, joka sanelee säännöt ja jonka kiukunpuuskien tahdissa koko perhe tanssii.

Syyllisyyttä potevat vanhemmat pyytävät anteeksi yhteisen ajan puutetta lahjoilla – ja lapset elävät keskellä yltäkylläisyyttä. Heillä on materiaa niin paljon, että he tukahtuvat tavararöykkiöiden alle. Lahja jaksaa kiinnostaa kymmenen minuuttia ennen kuin se heitetään pois. Ja halutaan jo jotain uutta.

Populaarikulttuuri syöttää jo pienille lapsille – varsinkin pojille – taistelupelejä ja väkivaltaviihdettä. Animaatiot ovat rajuja, niissä taistellaan ja veri lentää. Monet nuoret pelaavat yöt läpeensä kamppailupelejä, joissa tavoite on yksinkertainen: vastustajan tappaminen. Aamulla kouluun mennään puoliunessa. Netti- ja peliriippuvuus on johtanut jopa siihen, että osa nuorista ei halua jatkaa opiskelujaan lukioon, koska he pelaavat kaikki yöt (siirryt toiseen palveluun).

“Jos aikaisemmin lapsi kääntyi aikuisen puoleen katsoakseen auktoriteettia, niin nyt usein aikuiset kääntyvät lapsen puoleen ottaakseen lapsen ajatuksista, mielipiteistä ja tarpeista selvää”, kuvasi kasvatusta tutkinut psykologian lehtori Merja Korhonen Ylen haastattelussa hiljattain.

Katson välillä yhdysvaltalaista ohjelmaa Supernanny, joka on huikea kasvatusohjelma. Siinä tiukka ja jämpti brittinainen Jo Frost käy yhdysvaltalaisperheissä opettamassa vanhemmille, miten kurittomat kakarat saadaan järjestykseen. Frostin kasvatustapa on samaan aikaan lasta kunnioittava ja rajoja asettava. Monilta jenkkivanhimmilta tuntuvat puuttuvan alkeellisimmatkin kasvatustaidot, ja he ovat lapsityranniensa armoilla kadottaneet auktoriteettinsa täysin.

Kulttuurieroja ihmettelee myös yhdysvaltalainen, Ranskaan muuttanut toimittaja Pamela Druckerman huikean suosion saavuttaneessa kirjassaan Kuinka kasvattaa Bébé.

Hän ihmetteli Ranskaan muutettuaan, miksi ranskalaispienokaiset käyttäytyivät eri tavalla kuin yhdysvaltalaisnaperot. Bébét nukkuivat parikuisesta alkaen läpi yön. He eivät viskelleet ruokaa ravintoloissa – ja ainoa Druckermanin näkemä uhmakohtauksen saanut lapsi ranskalaisissa leikkipuistoissa oli, niin, hänen oma lapsensa. Ranskalaisbébét söivät samoja ruokia kuin aikuisetkin, eivät pelkästään pastaa, riisiä ja “lastenruokia”.

Ja ei, syy ei ollut pelkästään siinä, että ranskalaiset kurittavat lapsiaan fyysisesti meitä useammin. Kun Yhdysvalloissa kaikki pyörii lapsen ympärillä, Ranskassa on päivänselvää, että äidillä on omaa elämää synnytyksen jälkeenkin. Lapsi ole ranskalaisperheessä kuningas. Lapset kasvatetaan hellästi, mutta heidän ympärillään ei hössötetä turhaan, ja rajat ovat selvät. Perheessä vanhemmilla on auktoriteetti, ei lapsilla.

Druckerman arvostelee (siirryt toiseen palveluun) yhdysvaltalaisäitien lisäksi myös pohjoismaisia äitejä: hänen mukaansa meillä ajatellaan, että äitiys on naiselle koko elämän täyttymys.

Synnytyksen jälkeen kaikki pyörii lapsen ympärillä.

Olen monessa asiassa samaa mieltä Druckermanin kanssa. Ei lapsi tarvitse kaverivanhempia, kavereita hän saa tarhasta ja koulusta. Lapsi tarvitsee aikuisen, joka kuuntelee, on läsnä, rakastaa – ja joka asettaa selvät rajat. Ruoka syödään ruoka-aikana, ja kaikkea pitää maistaa. Herkkuja ei syödä joka päivä. Yöllä nukutaan, ei pelata tietokonepelejä. Läsnäoloa ei korvata tavararöykkiöillä.

Druckermanin sanojen mukaan lapsi tarvitsee “cadrea” eli kehystä: lapsille asetetaan tiukat rajat, mutta niiden sisällä heille annetaan runsaasti vapauksia. Se kuulostaa varsin järkevältä.

Sanna Ukkola
Kirjoittaja on A-studion politiikan toimittaja