Pappi saa panna saarnastuolin viralta

Varsinkin satunnaisempi kirkossakävijä saattaa mieltää saarnastuolin ainoaksi paikaksi, josta ikiaikainen säätämys sallii papin saarnata. Esimerkiksi Ilmajoen kirkkoherra Kari Mantere kuitenkin jätti saarnastuolin jo parikymmentä vuotta sitten.

Saarnastuolit on yleensä kirkoissa sijoitettu kirkkoväen penkkejä korkeammalle. Kuva Rautjärven kirkosta. Kuva: Yle

Kirkkojen saarnastuolit juontavat juurensa aikaan ennen äänentoistolaitteita.

- Ennen oli käytännön syitä. Saarnastuoli oli korkeammalla ja tuolin katoksen ansiosta ääni tavoitti ihmiset paremmin. Tarkoitus ei kuitenkaan ole, että se olisi ainoa paikka mistä saa saarnata, kertoo Ilmajoen evankelis-luterilaisen seurakunnan kirkkoherra Kari Mantere.

Mantere on tunnettu mutkattomasta tyylistään. Hän on vuosikaudet pitänyt saarnansa juttelevaan tyyliin kirkon penkkien lomasta, seurakuntalaistensa keskeltä. Oivallus syntyi parikymmentä vuotta sitten jouluaamun saarnan yhteydessä, kun Mantere käveli tehokeinona alas saarnatuolista korostaakseen saarnatekstin kohtaa, jossa kerrottiin, kuinka Jumala tuli ihmisten keskelle.

- Siinä hetkessä käsitin, että tästä paikasta papin, tai ainakin minun, kuuluu saarnata. Papin rooli ei ole heristää ylhäältä sormea, vaan olla rinnallakulkija ja vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa, hän kiteyttää.

Modernit äänentoistolaitteet ja videotykit ovat viimeistään vapauttaneet papit saarnaamaan sieltä, mistä luontevimmalta tuntuu. Kari Mantereen kollegoissa on muitakin, jotka asettuvat mieluiten seurakuntalaisten joukkoon. Lukupulpetista saarnaamisella on nykyään omat kannattajansa, ja toki yhä perinteisellä saarnastuolillakin.

Lasten äänet kuuluvat kirkkoon

Kari Mantere on saattanut ryhtyä kirkossa jopa kopittelemaan palloa lasten kanssa tai lyömään sulkapalloa. Hän korostaa kuitenkin, että kyse ei saa olla itsetarkoituksesta, vaan tekemisen pitää palvella asiaa jota halutaan tuoda esiin.

Ilmajoen kirkossa katto on niin korkealla, että kirkkoherra ei onnistunut lyömään sulkapalloa kattoon saakka. Näin tuli havainnollistetuksi kirkon opetus siitä, että ihminen ei kovasta yrityksestäkään huolimatta kykene tavoittamaan Jumalaa omin voimin.

Mantereen mukaan seurakunnan kokoontumisissa ja jumalanpalveluksissa elämän koko kirjon kuuluu olla läsnä. Laulu, nauru, itku ja liike kuuluvat asiaan, samoin lapset ja heidän mukanaan tuleva vilinä.

- Kirkko josta lasten äänet ja liike puuttuvat on kuoleva kirkko, Mantere jyrähtää.

"Että pitää kirkkoherraa hävetä"

Kari Mantere tietää hyvin, että eläväinen esiintyminen ei ole kaikille mieleen. Kielteistä palautetta hän saa hyvin harvoin, mutta puskaradion kautta kommentteja kantautuu ajoittain myös Mantereen omiin korviin.

Viime kesänä Ilmajoen Kekkos-oopperan kulisseissa pidetyssä saarnassa Mantere oli muun muassa juossut esitystä varten rakennetussa Suomi-laivassa, mikä oli ollut joillekin seurakuntalaisille liikaa. "Kauhiaa kun on tuommonen kirkkoherra että pitää hävetä, kun se ei tajua olla edes paikallaan", Mantere muistelee saarnansa kirvoittamaa taivastelua.

- Kaikkia ei voi miellyttää, mutta tärkeää on että saa tehdä työtä oman persoonansa kautta, hän toteaa.