Toista vuotta piikkilankojen takana - korvaus on luvassa liki 70 vuoden jälkeen

Jatkosodan jälkeen internointileireille vuosina 1944-46 syyttöminä joutuneet odottavat vihdoin korvauksia vapautensa riistosta ja heille aiheutuneista kärsimyksistä. Internoidut paitsi joutuivat eristysleirien ankeisiin oloihin, myös menettivät omaisuutensa ja joutuivat aloittamaan rauhan ajan elämän tyhjästä. Hallitus aikoo antaa esityksen korvausasiasta eduskunnalle keväällä. Kaksi leireistä oli Kanta-Hämeessä. Oitin ja Hämeenlinnan leirit perustettiin, kun Suomi alkoi internoida omia kansalaisiaan ja suljettiin, kun leirien pito alkoi käydä liian kalliiksi.

Kotimaa
Mikko Määttälän kirja Vihollisina vangitut, kannessa Garamin perheen internointiasiakirja ja Garamin veljekset Lempäälän leirillä, alkuperäiskuva Lajos Garamilta
Markku Karvonen / Yle

Aikooko valtio maksaa korvauksia kaikille internoituna olleille, siitä on hieman erilaisia ennakkotietoja. Mutta on selvää, että kun tapahtumista on kulunut jo 70 vuotta, elossa olevat 40-50 internoitua voivat olla vain lapsina leireille joutuneita. Silloin he ovat Suomessa sodan jälkeen asuneiden saksalaisten ja unkarilaisten Suomen kansalaisuuden tai kaksoiskansalaisuuden saaneita lapsia.

Tunnetuimpia elossa olevia internoituja on Hämeenlinnassa asuva muusikko Karoly Garam, unkarilaisen papin ja suomalaisen äidin 4-vuotiaana leirille joutunut poika. Garamin perheen tragediaa lisäsi, että nelilapsisen perheen äiti internoitiin lähes suoraan synnytyssairaalasta.

Karoly on aiemmin kertonut Yle Hämeelle, ettei mahdollinen korvaus enää mitään korjaa, mutta valtion anteeksipyyntö olisi paikallaan. Veli Lajos Garam taas sanoi, ettei anteeksipyyntö mitään auta, mutta pieni korvaus on tervetullut. Mikko Määttälän kirja Vihollisina vangitut - Internointileirit neuvostosuhteiden välikappaleina 1944-47 on lähes ainoa internoinneista kertova lähde.

Internoinnin piti koskea Saksan ja Unkarin kansalaisia

Kun Saksan sota oli kääntynyt tappiolle, Saksan rinnalle viimeisinä jäivät vain Saksan miehittämä Unkari ja Suomi. Kun Suomikin pääsi irtautumaan jatkosodasta ja Saksasta, Neuvostoliitto vaati Suomelta vihollismaiden kansalaisten eli saksalaisten ja unkarilaisten internointia.

Miksi sitten Suomi internoi myös omia kansalaisiaan, kuten viattomia ja vaarattomia suomalaisvaimoja ja -lapsia? Välirauhan jälkeen voittaja vaati tiedon internoitavien määrästä. Valpo teki paineessa nopean laskelman ja sai 560 saksalaista tai unkarilaista. Mutta tätä määrää Valpo ei saanut leireille koottua. Haettuja ei löytynyt.

Saksa oli lähettänyt laivan hakemaan kansalaisiaan sortuvaan kotimaahan, sen mukana meni vajaat 200 saksalaista. Suomi oli vanhan aseveljeyden nimissä vihjannut tärkeinä pitämilleen saksalaisille, että nyt olisi hyvä poistua maasta. Niinpä mm. Tikkakosken asetehtaan pääomistaja Willi Daugs siirtyi pikaisesti Ruotsiin. Häneltä jäi tänne mm. Vanajanlinna, joka sittemmin siirtyi sotakorvauksena Neuvostoliitolle. Samoin Suomi myönsi syyskuussa -44 pikavauhtia kansalaisuuksia.

Ensimmäiset internointileirit perustettiin nopeasti Hyvinkäälle pienviljelysneuvojaopiston tiloihin ja Lempäälään Uotin parantolaan. Lokakuussa Valpo oli saanut kokoon alle 200 internoitua.

Valvontakomission pelossa ulkoministeri Carl Enckell antoi määräyksen, jota voittaja ei ollut pyytänyt tai vaatinut; uudella määräyksellä oli internoitava siitä aiemmin vapautetut, kuten suomalaiset vaimot, lapset ja yli 65-vuotiaat. Naisia ja lapsia oli paljon helpompi saada kiinni kuin nopealiikkeisiä ja sodan jälkeisiin sekaviin oloihin katoavia saksalaisia. Parisataa naista ja lasta lihottivat helposti valvontakomissiolle annettua lukumäärää.

Hausjärveltä siirtoväenosasto löysi leiripaikaksi Tyynelän lepokodin

Uutena sijoituspaikkana perustettiin Hausjärvelle Oitin Tyynelän lepokotiin leiri, johon alkuvaiheessa sijoitettiin yksineläjiä ja nuoria työkykyisiä. Historian ironiaa on, että Oittiin joutui liittoutuneiden vihollisina mm. saksalaisia, jotka olivat paenneet natsismia Suomeen.

Käytössä olivat päärakennus Tyynelä ja joukko parakkeja. Leirillä oli liikkuma-alaa noin 3-4 hehtaaria, jonka ympärille ilmestyi pian piikkilanka-aita. Päällikkönä toimi lepokodin omistaja luutnantti Veikko Ahtela. Vaikka parakit olivat kylmiä, hataria ja kosteita ja ruoka internoitujen mielestä kelvotonta, kuten jatkuvasti mustia perunoita ja kaalia, pian valvontakomissio moitti leirejä liian hyvistä oloista. Miehet tekivät piha- tai maataloustöitä, naiset keittiövuoroja. Vaatteista oli huutava pula. Kirjeitä, lehtiä ja radionkuuntelua sensuroitiin tiukalla otteella. Puhelut ja omat radiot olivat leireillä kiellettyjä.

Oitissa sattui pari tapausta, jotka kuohuttivat mieliä. Helmikuussa -45 katosivat kaatuneen saksalaissotilaan nuori suomalaisleski ja nuori saksalainen merimies, siitä seurasi kaikille rangaistuksena muutaman viikon kirjekielto. Pakolaiset antautuivat ja saivat arestia. Nainen syytti arestin jälkeen leirin päällikköä ja vartiopäällikköä väkivallan käytöstä, mutta kunnon selkoa tapahtumista ja mustelmista ei saatu.

Oitissa oli maaliskuussa 151 internoitua, saksalaisten lisäksi 3 unkarilaista, 13 virolaista ja yksi inkeriläinen. Huhtikuussa karkasi nuori saksalaispoika, josta seurasi taas kaikille lehti- ja kirjekielto. Oittiin oli sijoitettuna mm. Brettschneiderin perhe, joiden tytär Gunvor yhdessä Lajos Garamin kanssa toimi vaikenemisen murruttua oikeuksiensa perääjänä. Oitissa muuten toimi jonkin aikaa myös inkeriläisten siirtoleiri, jonne oli koottu noin 700 itään palautettavaa.

Nykypolvet tuntevat Rääpiälän Hämeenlinnan Vuorentakana

Tammikuussa 1945 perustettiin Hämeenlinnan kupeeseen Vuorentaakse Rääpiälän kartanoon uusi leiri. Hyvinkään leiri oli jo suljettu ja palautunut opistokäyttöön. Hämeenlinna oli ostanut Rääpiälän päärakennuksen lastenkodiksi 1940-luvulla. Vuonna -45 kaupunki osti koko tilan lasten- ja vanhainkotia varten, sittemmin sinne nousikin Vuorentaan vanhainkoti.

Rääpiälä oli pienin pidempään toimineista leireistä, ja tukalan ahdas, siellä olivat huonoimmat majoitustilat. Paikka oli kaikin puolin niin ankea, että Hämeenlinnaan siirretyt pyysivät palautusta vanhoille leireilleen. Majoitustiloissa oli paperipatjat, mitään yhteisiä tilaisuuksia ei kyetty järjestämään. Erään kuvauksen mukaan ruoka oli kuivattuja perunoita ja hapankaalia. Leirin emäntä varasti ruokavaroja ja myi niitä mustaan pörssiin. Aseistetuilla vartijoilla oli huono moraali ja paljon vapaa-aikaa, he juopottelivat ja kävivät mustan pörssin kauppaa internoitujen kanssa. Jokin salainen seurustelusuhdekin syntyi. Keväällä –45 leirillä oli 24 internoitua.

Huhut ja epävarmuus kalvoivat leiriläisiä. Rääpiälässäkin tapahtui karkaamisia. Kolme nuorukaista pakeni leiriltä kahdesti, mutta jäivät kiinni ensin Hämeenlinnan asemalla ja toisella kerralla Rengossa ladosta.

Valvontakomissio piti Saksan jo antauduttua kiinni siitä, että ketään ei vapauteta ennen kuin internointi on saatu päätökseen. Leirejä johtava siirtoväenosasto lakkautti Rääpiälän elokuussa 1945, Oitin leiri tyhjennettiin marraskuussa. Syynä oli leirien ylläpidon kalleus. Internoiduilla oli hermostunut, osin apaattinen tunnelma. He pelkäsivät karkotusta Neuvostoliittoon. Kun väki koottiin yhteen leiriin ja siirrettiin Tammisaaren kautta Knipnäsin mielisairaalan alueelle, päämäärää tuntematta junissa otettiin ”kaikki elämästä irti”.

Vapautuminen oli odotettu, mutta tuli yllätyksenä

Maaliskuun 18. päivä 1946 radiossa luettiin odotettu uutinen internoitujen vapauttamisesta. Siinä vaiheessa heitä oli 470. Liittoutuneiden Potsdamin konferenssissa Neuvostoliitto oli saanut luvan ottaa haltuunsa vihollismaiden kansalaisten omaisuus, kuten juuri vaikka Vanajanlinna.

Internoidut huomasivat vapautuvansa täydellisesti tyhjän päälle. Asunnot olivat menneet uusille asukkaille, pankkitilit takavarikoitu, kaikki omaisuus piti luovuttaa lasten leluja myöten Suomen valtion kautta Neuvostoliitolle. Osa selvisi alkuun sukulaisten avulla. 15 saksalaista jäi leireille vielä vuodeksi, koska heitä pidettiin natsimielisinä.

Vuoteen 1950 mennessä valtio oli maksanut joillekin suomalaisille korvauksia. Osa haki ja sai korvauksia vielä 1950-luvulla vapaudenmenetyksistä. Internoituna olleiden ydinryhmä tiedusteli valtiolta vuonna 2005 menettelyn lainmukaisuutta, ja sai vastauksena, ettei maa rikkonut kansainvälisiä sopimuksia ja toimenpide oli oikeudellisesti hyväksyttävä.

Jacob Södermanin eduskuntakysymys 2008 vaati valtiota tunnustamaan vääryyden ja hyvittämään elossa oleville koetut kärsimykset. Kansallisarkisto sai 2009 valmiiksi tutkimuksen saksalaisten, unkarilaisten ja suomalaisten puolisoiden internoinneista, sekä alulle lakiluonnoksen, joka tosin ei edennyt.

Jos ja kun hallitus nyt keväällä lakiesityksensä korvauksista antaa ja eduskunta sen siunaa, korvaus edellä kuvatusta saattaa ennakkotietojen mukaan olla 1 500-2 000 euroa kullekin elossa olevalle.

Korjattu 24.2.2014 klo 6:11: Enckell sisäministeristä ulkoministeriksi