Mitä arkeologi päättelisi sinusta tai minusta?

Tämän päivän elämästä jää kaatopaikoille paljon ja paljastavaa. Mutta hautausmaalta tulevaisuuden arkeologi löytäisi vain vähän, ja sekin saattaisi viedä tulkinnan yllättävään suuntaan.

tiede
Hautakiviä hautausmaalla
Mari Siltanen / Yle

Pyysin tutkijoita osallistumaan leikkiin: kysyin, mitä tulevaisuuden arkeologi mahtaisi päätellä meistä tämän päivän suomalaisista, jos sattuisi löytämään ne muutamat luunkappaleet ja esineet, joita ihmisistä yleensä enimmillään säästyy tuhansien vuoden ajan.

Leikki vaatii mielikuvituksen venyttämistä, sillä siinä on oletettava kaikkien kirjoitettujen tietojen kadonneen jäljettömiin. Lisäksi Suomen maaperän pitäisi käyttäytyä happaman luonteensa vastaisesti ja olla tuhoamatta nopeasti kaikkea orgaanista.

– Oikein kateeksi käy, innostuu Helsingin yliopiston klassisen filologian emeritusprofessori Paavo Castrén tulevaisuuden kollegojen tehtävästä ja arvelee, että tulevaisuuden arkeologeille jää todellisuudessakin meistä paljon kestävää ja mielenkiintoista tutkittavaa – joskus ihan tarkoituksella.

Hän mainitsee esimerkkinä Olkiluodon atomiluolat. Sinne on jätetty viestinä tulevaisuudelle lieriöitä, joihin on pantu rahoja ja päivän lehtiä.

Hautausmaalla tilanne on toinen. Nykyinen hautaustapamme tekee meistä arkeologisesti lähes näkymättömiä, sillä hautausvaatteet, arkut ja uurnat on tehty nopeasti hajoaviksi eli pyrimme tietoisesti tuhoamaan kaikki merkit vainajista mahdollisimman pian, sanoo arkeologian yliopistolehtori Antti Lahelma.

Joskus joku haudataan omissa vaatteissaan ja hän saa mukaansa henkilökohtaisia esineitä, mutta hänestäkin jäisi vain jokunen farkunnappi tai vyönsolki ja ehkä kännykän osia, joten yleisvaikutelmaksi tulevaisuuden arkeologeille muodostuisi esineetön ja eleetön hautaustapa.

Miten he sen tulkitsisivat? Lahelman mukaan joko niin, etteivät 2010-luvun suomalaiset uskoneet tuonpuoleiseen, ainakaan sellaiseen, jonne voisi viedä omaisuutta, tai niin, että yhteiskunta oli tasa-arvoinen eli yhteiskuntaluokkia ei ollut tai niiden olemassaolo haluttiin tietoisesti piilottaa.

Suomessa hygienia- ja tilasyistä tapahtuneen voimakkaan siirtymisen ruumishautauksista polttohautauksiin arkeologi luultavasti tulkitsisi niin, että maahan – ensin kaupunkeihin ja sitten niitä konservatiivisemmille maaseutualueille – oli levittäytynyt uusi uskonto, joka vaati uutta hautaustapaa, Lahelma sanoo. Arkeologit pohtisivat sen kenties liittyneen auringonpalvontaan, johon polttohautaus tyypillisesti yhdistetään.

Kaksi tulkintaa hautakivien samanlaisuudesta

Hautalöytöjä antoisampana aineistona tulevaisuuden arkeologeilla Lahelma pitää hautakiviä. Niissä tapahtuneet muutokset voi kuka tahansa nähdä esimerkiksi Helsingin Hietaniemen hautausmaalla, hän toteaa.

– Vanhat hautakivet ovat tyypillisesti jokseenkin mahtipontisia ja individualistisia. Niihin on käytetty paljon rahaa, kaikki ovat muodoltaan erilaisia, joskus melko eksentrisiäkin, ja ne kertovat vainajien ammatista ja elämäntarinasta. 1900-luvulta alkaen hautakivet sen sijaan ovat yhä enemmän standardoituja ”matkalaukkumalleja”, joissa yksilön ominaisuudet eivät nouse esiin.

Hietaniemessä irtiotot on sallittu vain niin sanotun taiteilijakukkulan poikkeusyksilöille. Muut kansalaiset näyttäytyvät hahmottomana massana, niin individualismin kultakautena kuin omaa aikaamme pidämmekin.

Lahelma arvelee, että 2010-lukua tulevaisuudessa tulkitsevalle hautakivet voisivat heijastaa tasa-arvoa ja demokraattisuutta. Asian voisi kuitenkin nähdä myös toisin: tasapäisyys voitaisiin lukea merkkinä totalitäärisestä yhteiskunnasta, jossa yksilöllinen ilmaisu on tukahdutettu, hän sanoo.