Koreilu ja seksileikit olivat tuttuja jo luolassa – vaikka arkeologi näkisi esineet uskonnollisina

Yliopistolehtori Antti Lahelma on varma, että elämä menneisyydessä oli nykyisestä niin erilaista, ettemme osaa edes kuvitella sitä. Mutta oli siinä myös paljon tuttua: blingblingiä oli jo luola-asukkaan kaulassa, simpukankuorikoruna.

Ulkomaat
Arkeologisissa kaivauksissa löydettyä esineistöä.
Arkeologisissa kaivauksissa löydettyä esineistöä Pahiyangalassa, Sri Lankassa kesäkuussa 2012. M. A. Pushpa Kumara / EPA

Muinaiset ihmiset olivat vakavaa porukkaa, jos on uskominen suurta – voipa sanoa suurinta – osaa arkeologien tulkinnoista. Ellei löydetty esine ole ilmeistä käyttötavaraa, se on helpoimmin päätelty rituaaliesineeksi. Esivanhempiemme elämässä oli siis paljon uskontoa, vähän hupia. Arkeologeilla on itselläänkin tapana naureskella sille, että epävarmassa tapauksessa varmin vastaus on ”riittiesine”.

– Kyllä arkeologiassa on perinteisesti toimittu juuri noin. Nykyään ehkä vähemmän, mutta näkee sitä edelleen, Helsingin yliopiston arkeologian lehtori Antti Lahelma myöntää.

Hänen mukaansa ongelma syntyy jo silloin, kun asetetaan joko/tai-tyyppinen lähtöasetelma käyttö- ja riittiesineiden välille. Silloin keramiikka ja kivikirveet luokitellaan käyttötavaraksi ja ne esineet, joissa on koristelua tai joihin on käytetty arvokasta materiaalia, ovat uskonnollista rekvisiittaa.

– Samoin käy esineille, joille ei keksitä ilmeistä käytännön merkitystä. Se varsinkin juontuu siitä julkilausumattomasta oletuksesta, että rituaalilla itsessään ei ole käytännön ulottuvuutta, vaan se on pelkkää irrationaalista hokkuspokkusta.

Lahelman mukaan länsimainen tiedeyhteisö heijastelee omaa ajattelutapaansa menneisyyteen. Perinteisissä rituaaleissa kuitenkin yleensä pyrittiin johonkin konkreettiseen tulokseen, joten sama kirves tai saviastia voi olla jossakin tilanteessa rituaaliesine, toisessa taas käyttöesine, Lahelma selittää.

"Pyhän" ja "profaanin" raja on uusi keksintö

Arkeologit ovat aikansa lapsia siinä missä me muutkin, ja heillä on ollut tapana katsoa mennyttä maailmaa siitä näkökulmasta, josta heillä on omaa kokemusta. Lahelman mukaan nykyarkeologia ainakin tiedostaa ongelman ja pyrkii kriittiseen itsearviointiin.

– Jos vähän kärjistetään, niin perinteisen arkeologian luoma kuva menneisyyden ihmisestä on ollut materialistinen, rationaalinen, maallistunut, patriarkaalinen, heteroseksuaalinen, yksiavioinen ja niin edelleen. Käytännössä menneisyys on nähty melkein modernina länsimaisena yhteiskunta. Sitä asuttivat melkein länsimaisesti ajattelevat ihmiset, jotka vain pukeutuivat eri tavalla ja käyttivät alkeellisempaa teknologiaa kuin me, Lahelma summaa.

Hän sanoo olevansa varma, että menneisyys on paljon vieraampi maailma kuin pystymme edes kuvittelemaan. Nykyihmiselle on vaikeaa ymmärtää edes barokkiajan eurooppalaisen sivistyneistön toimintaa ja maailmankuvaa, saati sitten pronssikautisen talonpojan, hän sanoo.

Ongelma koskee myös uskontoa. Länsimaissa se rajattu omaksi elämänalueekseen, jonka ulkopuolinen elämä mielletään maalliseksi. Useimmissa perinteisissä ei-länsimaisissa yhteisöissä ei tunneta tällaista jaottelua ”pyhän” ja ”profaanin” välille tai edes uskonto-sanaa. Länsimaissakin tällainen jaottelu on melko myöhäisen historiallisen kehityksen tulos, Lahelma sanoo

– Se ei tarkoita, että menneisyyden ihmiset olisivat välttämättä olleet meitä uskonnollisempia, ainakaan siinä mielessä, mitä me pidämme uskonnollisena eli omistautuneet jumalalle, noudattaneet tiukkoja moraalisääntöjä ja suuntautuneet tuonpuoleiseen.

Lahelman mukaan kaikki, mitä he tekivät, oli kuitenkin tavallaan uskonnon strukturoimaa – niin metsästys, avioelämä, ruuanjätteiden lajittelu kuin tarpeilla käyminen.

– Uskonto oli niin luonnollinen ja orgaaninen osa ihmisenä olemista, ettei erillistä uskonnon käsitettä ollut, vaikka toki esihistoriassakin uskonnollisuus oli yksilöllistä ja joillakin oli siihen vahvempi taipumus kuin toisilla.

Helsingin yliopiston emeritusprofessorin Paavo Castrénin mukaan useissa tapauksissa uskontoon ja rituaaleihin keskittyminen on käytännön sanelemaa. Esimerkiksi etruskeista on tehty miltei pelkästään hautalöytöjä.

– Asumukset ovat usein jääneet myöhemmin asutuksen alle. Hautalöydöt ovat myös helpommin tulkittavissa kuin asumislöydöt, Castrén sanoo.

Seksi oli pitkään hankala aihe

Yksi mielenkiintoinen kysymys on kauniiden esineiden maallinen merkitys esivanhemmillemme. Eikö jo kivikaudella tunnettu kaunista turhuutta ja kerskailtu omaisuudella naapureille? Entäpä, jos niin sanottu riittiesine onkin kivikauden posliinipatsas ja amuletti blingblingiä?

Arkeologian näkökulmasta ”kaunis turhuus” on yhtä peri-inhimillistä kuin uskonnollisuuskin, sanoo Antti Lahelma. Korut, useimmiten simpukkariipukset, ovat yksi ensimmäisistä merkeistä, jotka erottivat nykyihmiset meitä edeltäneistä hominideista.

– Toinen vastaava on hematiittipalojen ilmaantuminen löytöaineistoon. Niitä on voitu käyttää piirtämiseen, mutta vähintään yhtä todennäköisesti meikkaamiseen. Molemmat ilmaantuivat noin 100 000 vuotta sitten.

Seksileikit ovat antropologisesti niin universaaleja, että niiden on pakko juontua kaukaa ihmislajin evoluutiosta.

Kysymykseen tutkijoiden keskinäisestä polemiikista Lahelma vastaa, että sitä on paljon. Sitä ovat herättäneet muun muassa jääkauden aikaiset Venus-patsaat, joita monet ovat pitäneet todisteena jonkinlaisesta äitijumalauskonnosta, toiset taas – ehkä hieman provokatiivisesti – kivikauden pornona. Sama koskee paleoliittisen kivikauden luisia falloksia.

– Tällaiset löydöt ovat erityisen ongelmallisia, jos ne on tehty 1800-luvun heikkolaatuisissa arkeologisissa kaivauksissa. Kontekstin puute johtaa villiin spekulaatioon.

Esihistoriallisen seksuaalisuuden tutkimusta vältettiin pitkään, ehkä siksi, että sen ajateltiin vievän tutkijalta uskottavuuden, Lahelma kertoo. Parin viime vuosikymmen aikana on alettu esittää uudenlaisia näkemyksiä; isoksi tutkimusalaksi on noussut muun muassa queer-arkeologia, joka kyseenalaistaa pelkät heterotulkinnat.

– Mitä kauemmaksi esihistoriaan mennään, sitä monitulkintaisemmaksi aineisto käy, mutta kyllä seksileikit ovat antropologisesti sen verran universaaleja, että niiden on pakko juontua kaukaa ihmislajin evoluutiosta, Lahelma sanoo.

Myös kreikkalaismyytteihin hyvin perehtynyt emeritusprofessori Paavo Castrén on vakuuttunut, että monien myyttien voimakkaasti seksuaalinen tausta periytyy kivikaudelta saakka.

– Nymfit ja satiirit eivät muuta tehneetkään kuin pelehtivät keskenään ihanissa lehdoissa. Ei tästä olisi varmaan kerrottu, jos se olisi ollut ihmiselle itselleen aivan vierasta.

Kun myöhäisantiikin aikana siirryttiin papyruksesta pergamenttiin, puritaaniset kristityt kopioitsijat jättivät kopioimatta paljon sellaista, joka kertoi laajalle levinneistä maallisista ilotteluista. Myös varhaiset arkeologit joskus jopa tuhosivat sopimattomina pitämiään iloja tai ainakin vaikenivat niistä, Castrén kertoo.

Myös ihmisen taipumuksen kerskailuun ja naapurikateuteen hän arvelee ikiaikaiseksi. Hänen tutkimusalallaan se näkyy muun muassa niin, että Kreikan kaupunkivaltiot käyttivät varat valtiolliseen kerskarakentamiseen, jos saivat esimerkiksi sotasaaliina ylimääräistä tuloa.