Näkökulma: Nykyaika teki kirjasta jätettä

Kirjat ovat olleet Suomessa arvostettua omaisuutta ja sivistyksen mitta. Nyt kirjoista on tullut pahimmillaan arvotonta roinaa, jota kukaan ei halua, kirjoittaa kolumnissaan toimittaja Mikko Tuomikoski.

Näkökulmat
Mikko Tuomikoski
Yle

Ennen vanhaan, vanhoina hyvinä aikoina, vielä sotien jälkeen, kirja oli arvoesine ja laaja kotikirjasto omistajansa ylpeys ja perillisten ilo. Nykyään iso kirjakokoelma on pikemminkin rangaistus jälkipolville.

*Tietosanakirjasarja kuului *aikoinaan jokaisen kodin kirjahyllyyn ja monissa kodeissa niitä saattoi olla pari kolmekin, sillä tietojen päivitys edellytti aina uuden kirjasarjan hankkimista. Niinpä niitä sitten ostettiin kalliilla hinnalla. Niistä maksettiin osamaksulla jopa vuosikausia.

Kun sitten tuli kiistaa siitä, että kuka olikaan Agamemnon, millä lailla Marie Curie auttoi ihmiskuntaa, tai kuka oli se löytöretkeilijä, joka löysi Lieksan, meni perheen pää kirjahyllylle. Vakain tuumin sekä harkituin elkein hän etsi tiedon tietosanakirjasta. Muilla perheen jäsenillä ei yleensä ollut oikeutta koskea niin arvokkaisiin tavaroihin.

Kun sitten tuli kiistaa siitä, että kuka olikaan Agamemnon, millä lailla Marie Curie auttoi ihmiskuntaa, tai kuka oli se löytöretkeilijä, joka löysi Lieksan, meni perheen pää kirjahyllylle.

Mitä tehdään nykyään? Katsotaan tietysti netistä. Sieltä löytyy paljon enemmän tietoa paljon paremmin kuvitettuna kuin mitä yksi tai kaksi tietosanakirjaa milloinkaan pystyi tarjoamaan. Ei tarvitse edes kirjoittaa hakusanaa oikein, saati osata aakkosjärjestystä, löytääkseen oikean tiedon.

Ennen vanhaan tieto oli arvokas asia, josta piti monissa tapauksissa maksaa kalliisti. Nyt sama tieto on ilmaiseksi tarjolla kaikille, jotka osaavat käynnistää tietokoneen ja mennä nettiin.

Tietosanakirja ei ole ainoa kirja, joka on menettänyt arvonsa täysin. Myös eri kielten sanakirjat tuntuvat olevan esineitä, joita kenenkään ei tarvitse, tai kannata enää ostaa, sillä nämäkin tiedot löytyvät netistä nopeammin ja helpommin kuin kuuden kilon tiiliskiveä selaamalla.

Siinä, missä esimerkiksi kielten opiskelijat hikoilivat vielä parikymmentä vuotta sitten kirjoituskoneiden ja sanakirjojen kanssa, pääsee nykyään paljon helpommalla. Kunhan on vain tietokone, joka korvaa molemmat ja auttaa tekemään saman työn paljon kätevämmin. Niinpä kirjoituskone - oli se sitten sähköinen tai akustinen - on myös kadonnut kotien arvoesineiden luettelosta.

Kirjan aseman muuttumisen ymmärsi tilanteessa, jossa edessä oli poismenneen sukulaisen jäämistön selvittäminen. Innokkaan kulttuuri-ihmisen kotona oli seinän korkuinen, monta metriä leveä kirjahylly täynnä vanhoja tuttuja nimiä, kuten Hemingway, Huovinen, Steinbeck ja Meri, puhumattakaan ranskalaisista tai venäläisistä klassikoista.

Siinä, missä esimerkiksi kielten opiskelijat hikoilivat vielä parikymmentä vuotta sitten kirjoituskoneiden ja sanakirjojen kanssa, pääsee nykyään paljon helpommalla.

Oliko niillä sitten mitään arvoa? No, eipä juuri, ainakaan asiantuntijan mielestä. Antikvariaatin omistajalla saattaa olla varastossaan jo valmiiksi kymmenen Havukka-ahon ajattelijaa, puhumattakaan kahdeksasta Manillaköydestä, jotka ovat nekin maanneet myymättöminä jo vuosia. Ei sukulaistenkaan hyllyissä ollut tilaa kirjoille, jotka jo omistaa, eiväthän Vanhus ja Meri tai Vihan hedelmät muutu miksikään, vaikka niissä olisikin hienommat kannet.

Suurimman osan kohtalona oli joutua paperinkeräykseen tai energiajätteeksi. Samaan laariin kannettiin myös tietosanakirjasarja sekä muut sanakirjat. O tempora, o mores.

Kaikesta huolimatta en sittenkään halua hylätä esinettä nimeltä kirja. Nettiin saa kuka tahansa kirjoittaa mitä tahansa, mutta kun tarina on painettu kirjan sivuille, on se muuttunut joksikin sellaiseksi, jota mikään vempain ei pysty korvaamaan.