Selkokielinen kirja on harvoin alkuperäinen teos – uusi Miina ja Manu ei tingi tarinasta

Vastajulkaistu uusi selkokielinen lastenkirja "Miina ja Manu kirjastossa" on rakennettu tekstin ja kuvien avulla helposti hahmotettavaksi kokonaisuudeksi. Selkokielisen kirjan ei tarvitse karkottaa tavallisia lukijoita.

Kotimaa
Miina- ja Manu-hahmot halivat kahta lasta kirjastossa
Mari Vesanummi / Yle

Selkokielinen lastenkirja pyrkii tarjoamaan lukijoilleen sekä selkeää ja havainnollista tekstiä että kuvia. Selkokielisyyteen liittyy tiettyjä lainalaisuuksia, mutta kuvittamiseen on ihan oman lainalaisuutensa.

– Kirja on tarkoitettu erityisesti ihmisille, joilla on hahmottamisvaikeuksia. Niinpä kuva-alassa ei saa olla liikaa päällekkäisyyksiä ja eri elementtejä tai erilaisia kuvakulmia. Symboliikkaa on myös pyrittävä välttämään, kertoo selkokielisen Miina ja Manu –kirjan kuvittaja Kristian Huitula.

Kun yleiskielisestä kirjasta tehdään selkokielinen versio, ei päästä vaikuttamaan esimerkiksi alkuperäisteoksen monikerroksisiin kuviin. Uudelle Miina ja Manu-kirjalle on myönnetty selkomerkki. Tekijälle selkokuvallinen tarina on vain tapa muiden joukossa.

– Toki se rajoittaa, mutta toisaalta se on vain erilainen kuvitustapa muiden joukossa. Olen tehnyt monenlaista tyyliä, sitä pitää vain vaihtaa aivonsa eri moodiin. Esimerkiksi haasteena oli pitää kirjaston miljöö mahdollisimman selkeänä lukuisista yksityiskohdistahuolimatta, Huitula sanoo.

Lapsille pitää tehdä mahdollisimman pitkälle selkeää ja havainnollista, mutta ei tylsää.

Paula Hihnala

Kustannuspäällikkö Paula Hihnala kiittelee Huitulan tapaa käsitellä tarinaa, vahva sarjakuvaosaaminen auttaa.

– Sarjakuvallisuus tuottaa tarinan ennakointia ja toisaalta tuo ruudun hallintaa. Lapsille pitää tehdä mahdollisimman pitkälle selkeää ja havainnollista, mutta ei tylsää. On hienoa, että päästiin vaikuttamaan jo kuvitukseenkin, sillä yleensä selkokieliset kirjat käännetään yleiskielestä, Hihnala sanoo.

Lukeminen on tärkeää lähtökohdista huolimatta

Uusi selkokielinen Miina ja Manu -tarina sijoitettiin kirjastoon hyvästä syystä.

– Kirjasto on tarinan paikkana sen takia, että halutaan nähdä kuinka lukeminen on tärkeää lapsille. Oli sitten kyseessä tabletti tai kirja, Satukustannuksen kustannuspäällikkö Paula Hihnala sanoo.

Varsinaisia kompromisseja ei tarinan suhteen tarvinnut tehdä.

Selkokielisyys sanana voi olla suuria lukijakuntia karkottava, mitä sen ei missään tapauksessa pitäisi olla.

Paula Hihnala

– Olimme luonnollisesti tarkempia kielen suhteen. Toimittaja ja selkokielen asiantuntija Tuula Puranen kirjoitti mukavan tarinan, jossa hän kuljettaa lapsia läpi tiedonhankinnan ja kirjastomaailman, Hihnala kuvaa.

Selkokielen ei pitäisi karkottaa lukijoita

Suomalaislapset jo useammassa polvessa ovat tottuneet lukemaan Miinan ja Manun tarinoita. Yli 30 vuotta seikkailleet kissasisarukset jatkavat samalla linjalla myös nyt. Eroa tavalliseen Miina ja Manu -kirjaan ei tarinaa kuunteleva pikkulapsi edes huomaa. Tarkkasilmäinen lukemaan opetteleva lapsi saattaa huomata eron.

– Ainoa ero syntyy siitä, että teksti on nidottu tiukasti aina vasempaan laitaan linjautuvista palstoista.

Tekijät toivovat teoksen löytävän muutkin kuin erityisen kohderyhmänsä. Selkokieli ja kirjan teema on kohdistettu lukemaan opetteleville, suomea vieraana kielenä puhuville ja niille, joilla on oppimisessa vaikeuksia.

– Selkokielisyys sanana voi olla suuria lukijakuntia karkottava, mitä sen ei missään tapauksessa pitäisi olla, Hihnala sanoo.