Näkökulma: Murheiden musertavuutta ei mitata vuosissa

Pienellä lapsella on mitättömät murheet, vai miten se nyt meni. Aikuisena unohtaa helposti, että surujen myötä lisääntyvät myös selviytymiskeinot. Suurikaan murhe ei ole täydellisen musertava, jos sisimmässäsi tiedät, että pohjalta on noustu ennenkin, toimittaja Katariina Luoma pohtii kolumnissaan.

Näkökulmat
Katariina Luoma
Juha Tanhua / Yle

Tuskin on mitään ihmeellisempää kuin pienen lapsen riemunkiljahdukset, kun hän elämänsä ensimmäistä kertaa tallustaa omin jaloin kevätnurmella. Ja miten sydäntä särkevästi samainen taapero voi itkeä, jos vatsaan koskee, naapurin poika vie lelun tai äiti ei ota mukaansa lenkille.

Lasten elämään viitataan usein huolettomuuden aikana. Silloin todellisista murheista ei ole tietoa.

Lapsena en voinut ymmärtää aikuisten lausahduksia siitä, miten helppoa elämä lapsena on. Hieman kauhunsekaisin ajatuksin pohdin, miten ihminen voi selvitä aikuisuudesta, jos kaikki muuttuu vain vaikeammaksi ja murheet kasvavat.

Hiekkalaatikolla kiusatuksi tuleminen järkyttää lapsen maailmaa, vaikka aikuisen silmissä ihmistaimi tanssii elämänsä keväässä.

Se, minkä aikuinen helposti unohtaa on, että surujen myötä lisääntyvät myös selviytymiskeinot. Suurikaan murhe ei ole täydellisen musertava, jos sisimmässäsi tiedät, että pohjalta on noustu ennenkin.

Pienen ihmisen maailmassa yksin jäämisen pelko voi olla yhtä todellinen kuin aikuisenkin. Hiekkalaatikolla kiusatuksi tuleminen järkyttää lapsen maailmaa, vaikka aikuisen silmissä ihmistaimi tanssii elämänsä keväässä.

Tunneskaala venyy väistämättä molempiin suuntiin. Samalla, kun koemme ensirakkauden huuman, aavistamme jo sen mukanaan tuoman murheen mahdollisuuden.

Kun saamme käsivarsillemme vastasyntyneen, saamme yhdellä kertaa mahdollisuuden kokea sekä vavisuttavaa onnea että pelkoa sen menettämisestä.

Jokaisen tunneskaala venyy omaan tahtiinsa. Joitakin koetellaan ennemmin, toisia myöhemmin. Varmaa on vain se, että kaikkia koetellaan.

Sanotaan, ettei kannata kadehtia toisen onnea, sillä et voi tietää hänen murheidensa mittaa.

Sanotaan, ettei kannata kadehtia toisen onnea, sillä et voi tietää hänen murheidensa mittaa. Samalla herkkyydellä pitäisi suhtautua jokaiseen kanssaeläjään.

Täydessä ratikassa nuori, silminnähden sairas nainen istui ainoalle tyhjälle penkille. Seuraavalla pysäkillä kyytiin nousi juuri eläkeiän saavuttanut mies. Ikäänsä vedoten hyväkuntoinen ja reipasryhtinen mies kehotti naista väistämään.

Ehkä liian väsyneenä tai häveliäänä väittelemään nainen nousi sanaakaan sanomatta. Kalpeille kasvoille vierähti tahattomasti kyynel, kun hän hapuili tukea laihalla kädellään.

Siinä samassa pieni tyttö ratikan perältä nousi paikaltaan ja käveli naisen luo: ”Voit ottaa minun paikkani,” tyttö sanoi.

Hän ei ollut vielä unohtanut, että nuorikin voi olla sairas.